.
.
HAKUN KAKKAKULTA
Vaikka miten teki matleenan Joukkojen mieli alvariinsa Mummolaan lomilla sekä viikonloppuina matkustaa, oli joskus uhrauduttava, toisiaan oli Lokeroasuntoon jäätävä viikonlopuksi.
Lomalla se ei olisi tullut edes uniin. Ei mitenkään kävisi Metropolitaniin jäännit, lomanvietto, kysymykseen.
Johan siitä olisi kaamea, hirveä Hirmumyrsky peräti, noussut.
Oli Pojalla nämä Tiikkereiden Edustusharkat ajanviejinä, kulukkina, mutta matleenalla ne tahtoivat viikonloput väkisinkin kunnolla suivannuuttaa, kyllästyttää.
Ei aina jaksanut rätti kourassa Lokeroakaan siivoskella, järkikulta tässäkin
asiassa päässä pidettävä.
Vaan olipa matleena tutustunut nuoreenpariin, riiustelevaan, jonka luona sopi vierailla ja jotka vastavuoroisesti sitten matleenan Lokerossa kyläilykäyntejä suorittivat.
Olihan sitä muihinkin kanssakulkijoihin tutustuttava, oli Poikakin alati Harkkoihin menossa tai tulossa, oma oli kaveripiiri Pojallekin jo kerääntynyt.
Haukusta ei ollut seuranpitäjäksi, matleena oli Haukulle ilmaa, näkymätön, paitsi ruoka-aikoina, Ruokinta-Automaattina.
Ja Rottavaari Miumingistä ei seuraa sitäkään vähää.
Joten ihan kiitoksella, mielisssään oli tuttavuudestaan tähän riiuupariin matleena.
Taas oli Lokero-Lauantai, oli mateena riiaajat, Raijan ja Aarnen saunomaan kutsunut.
Oli jälleen viikonloppu koittanut.
Jälleen oli, niinkuin koko kesän melkein oli ollut, kaunis Suvisää.
Aurinko hehkutteli kultiaan pilvettömältä taivaalta, linnnut Lähiöpuistossa liverryksiään melkein taukomatta kuuluville lurittivat.
Oli Suvi, mitä kaunein Suvi.
Viikonlopuksi oli nyt Metropolitaniin matleenan työkiireiden takia ollut pakko jäädä, ei Mummolamatka nyt onnistunutkaan. Poika alkuun murjotti, väitti Pappahuimannin ihan laiskistuvan sekä ikävissään voisi vaikka syömästäkin lakata, huonosti Pojan mukaan nyt asiat etenivät. Huiti luurangoksi Pappa laihtuisi, ei tiedä mitä seuraisi vielä tästä Metropolitaniin jättäytymisestä.
Matleena ilmoitti kuitenkin eriävänä, vankkana mielipiteenään, ei Pappa yhden viikonlopun poisjäännin Huimannina olonsa takia sentään nälkäkuolemaa kokisi, vaikka olisi Poikaa miten ikävä. Ja taas ensi viikon loppunahan matka Mummolaan suunnattaisiin.
Nyt sensijaan tulisivat Raija ja Aarne kylälemään saunomaan. Tästä Poika innostui, toimi Aarne Pojalle oivana miehenmallina. Oli Pojalla toki omakin Isä olemassa, mutta eipä tämä suuremmin Pojan touhuja seuraillut, ei kiinnostusta oikein riittänyt. Niin oma Poika kun kysymyksessä olikin.
Hyvin pärjäsivät Poika ja matleena kahdestaankin, ehkä paremminkin. Säilyi ainakin sopu .
Alkoi Matleena saunavateja, vihtoja valmiiksi jo laittelemaan. Sauna oli Talon kellarissa, Taloyhtiön yhteinen sauna, muttta lupa oli vieraitakin omalla vuorollaan saunottaa.
Joten saunavieraat saapuivat, kovat löylyt otettiin, sekä mies että naisporukoissa. Pääsi Poikakin nyt Aarnen, miehenmallin saunakaveriksi, aina matleenan kanssa kahden saunottu. Vielä, mietti matleena joskus.
Saunakahville siitä suoriuduttiin. Haukkkukin vieraskoreudessaan malttoi jotakuinkin, tavoistaan poiketen, alati pompottelamatta, -ylös-alas-ylös-alas-, olla.
Aarne pelaili Pojan kanssa lautapelejä, ratki- innoissaan peliseurasta oli Poika.
Raija kera matleenan kahvipöydässä istuskeli, nyt oli käsiteltävä kaikki juorut, varmat sekä epävarmat. Pääasia että uusimmat tietoon saatiin.
Kuka nyt seurusteli kenenkin kanssa, kuka oli riidellyt, sitä rataa jaksettiin asioita tärkeysjärjestykseensä asetella.
Tuli siihen kahvipöydän viereen Haukkuin, sekin tapoihinsa kuului, norkoilemaan, josko jotakin tipahtamaan sattuisi .
Mikään ei olisi Haukkua pois pidellyt, ei maanjäristys, ei talon sortuminen. Niin oli vakitapa tämä pöydän vieressä kerjääminen Haukulla. Ei onnistunut Poikakaan tapaa pois kitkemään.
Raija , eläinrakas kun oli, Haukkua silitteli, kehui. Hyvä kun ei pussaillut Koiraa innossaan. Haukku sensijaan Raijan käsiä nuoleskeli, kuului kerjuutapoihinsa sekin.
Yht`äkkiä kuului pieni klik.
Matleena kysymään , mikä se emahtoi olla, putosiko kenties jotain.
"Ei pudonnut, Haukku innoissaan otti ja nielaisi yhden amuletin tästä roikkuvasta rannerenkaasta, ei se mitään."
Näin sitä tuumaili Raija.
Vai ei mitään. Vaan kyllä nyt vaan ei-mitään. Ensinnäkin ketjussa oleva Amuletti, pieni ankkuri, oli aitoa kultaa, toisekseen ei ollut matleenallla aavistustakaan mitä tapahtuu kultapaloja nieleksiville koiratytöille.
Ei ollut kokemusta, kultaa ei paljon matleenan huushollissa, irrallaan ainakaan roikuskellut. Eikä ollut muutenkaan.
Nyt lyötiin kaksi tyhmää päätä yhteen.
Mietintä alkoi, mitähän nyt oikein pitäisi asialle, Haukulle, kultaa mahassaan kanniskelevalle tehdä.
Raija viisaampana päätteli, kun se on sinne mennytkin, tulee luonollista teitä, poiskin.
Siis julistettiin Haukun kakkakasa seuravana ja sitä seuraavana päivänä Puistossa hukkaamiskieltoon. Matleenan oli nyt kasat tarkkaan kaiveltava, korua etsittävä. Ainoa tapa olisi tämä, tosin ei erityisen houkuttelevalta tuntunut.
Saunavieraat illan yöksi vaihtuessa , Poikaa lujasti halailtuaan, tämän lisäajan mankumisesta huolimatta, kotipuoleen ajelemaan lähtivät.
Koitti, valkeni sauraava aamu.
Kakkakasojen kaivelemisaamu.
Matleena puistoon kera Haukun, Kultapalan, aamulenkille suunnisti. Mielessään hartaasti toivoi, ettei kovin montaa ulkoilijaa olisi, toisia koiranulkoiluttajia samaan aikaa puistoon ilmestyisi.
Osottautui toive turhaksi.
Kaunis ilma ylenmäärin kansaa vapaapäivänä houkutti puistoon aikaa kuluttamaan, ulkoilemaan.
Oli varusteena keppi, jolla kaivuutyö suoritettaisiin, kunhan Haukku ensin sopivan paikan vihdoinkin, loputtoman nuuhkimisen jälkeen hyväksyisi.
Onnistuihan se kasan vääntö viimein.
Matleena kiiruulla, sivuilleen vilkuillen, kasaa tikulla kaivelemaan. Vilkuilu oli turhaa, useat ulkoilijat huomionsa, tarkan katseensa, outoon tönkimiseen, koirankasankaiveluun, huomionsa kiinnittivät.
Ei ollut silloin tapana Haukkujen kasoja mukaansa korjailla., saati tutkiskella.
Joten ansaitsematonta, matleenan mielestä, kohtuutonta huomiota matleenan kakkakasa- tutkiskelu herätti.
Vaan onnistui haku, onnistui kuin onnistuikin.
Haukun viimeisen ponnistelun tuloksena kasan päällimmisenä ihan kiilteli se kaivattu, nielaistu koru, Kultainen Ankkuri.
Nyt ei matleena kahta käskyä tarvinnut, Haukulle lahjoma- kotiinpaluukeksit kitusiin.
Kotiin kovalla kiireellä, pois ihmisten silmistä koirankakkakasoja kaivelemasta.
Juoksuksi pistettiin, oli pois puistosta ymmärrettävä kova kiirus. Ei taakse vilkultu.
Kotona koru tiskiin, kuin uusi tämä kultapala oli, kimalsi ja kiilsi.
Sai Raija seuraavana lauantaina kultakorunsa takaisin, Haukun mahassa lenkin heittäneeenä. Nyt tiedettiin sekin, ettei sulata Koiruuksien maha kultaa, vaikka kaikenlaista muuta sinne kuulumatonta hyvinkin pystyy sulattelemaan.
Hyvä se oli tämäkin tieto hallussa, jos Haukku vaikka kuinka innostuu kultapaloja nieleksimään, ahneuksissaan hyvinkin.
Tulipa nyt esiin se vanha totuus,
Ei ole koiraa karvoihin katsomista,
voivatpa hyvikin jopa kultaa sisältä olla,
Nämä Koiramaailman edustajat.
.
