.
Suvi.
Sekä Kesäloma.
Oli matleenan koulutie oikein mukavasti alkanut.
Mielellään lähdettiin, mielellään lukemaan opittiin.
Lukemisentaidon lisäksi oli koulussa matleenan harmiksi aineita, opittavia, jotka eivät tyttöä niin suuresti kiinnostaneet. Yksi tälläinen vaikea, inhoaine, oli laskento. Iltakaudet tankkasi Isä pienen matleenan päähän laskutaitoa, mutta melkolailla turhalta tuntui. Oppi meni, Isän käsityksen mukaan, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei tuntunut matleena ymmärtävän laskennosta yhtään mitään.
Tätä lukemisen taitoa matleena sensijaan moninkertaisesti hyödynsi. Kaikki luettiin missä vähänkin tekstintapaista pilkotti. Mitään ei tyttö ymmärtänyt päivälehden politiikkasivustoista, vaan nekin tarkkaan sanasta sanaan luettiin. Pääasia oli että jossain luki jotain. Sisällön ymmärtämisellä ei niin väliä ollut.
Koulussa toimi matleenan suureksi riemuksi lainakirjasto, johon saatiin lukemaan oppineesta matleenasta kirjaston ehkä ahkerin käyttäjä.
Pienihän oli tämä koulun kirjasto, vain kaksiovinen lasikaappi, mutta matleenanlle se oli Aarrearkku. Kokonaan toinen maailma, uusi ulottovuus.
Naapuritkin, tytön lukuinnon heille selvitessä, omia kirjoja sekä lehtiään lainailivat.
Paljon vietti matleena aikaa myös Mummolassa. Mummo helli ja passasi, Enotkin pientä sisarentytärtä hoitelivat. Jos ei niin mielelläänkään aina, nuoret miehet, niin Mummon käskystä ainakin. Pappa olkapäillä tyttöä kanniskeli.
Oli hyvin kauniin Isojärven rannalla tämä Mummola. Rantaan matleenalla ei tosin yksin ollut lupaa mennä, eikä se tyttöä paljon kiinnostanutkaan. Mitä iloa olisi yksinään rannassa aikaansa kuluttaa. Tosin oli yhdellä Enoista, Taitolla, kanootti, jolla tyttöä pitkin sinistä järven selkää, saaresta saareen, parhaassa tapauksessa meloi. Rantasaunassa saunottiin Mummon kanssa kesäisin, vuorotellen koko Mummolan väki.
Kauppareissut teki Mummo matleena perätuhdolla istuen, kesäisin soutaen. Talvisin kuljettiin hevosella samaa kärrytietä , jossa Rimpilän Hilman Porsaspojat karkuretkensä pinkaisivat, harvemmin järven yli jäätietä.
Ei kovin ranta matleenan kiinnostanutkaan, vaan sitäkin enemmän kamarin kirjahylly. Jopa kokonaan kamariin , kirjahyllyn eteen, muutti matleena nyt ihan asumaan.
Siinä viihtyi päiväkaudet, syöminenkin olisi jäänyt, ellei Mummo olisi komentanut. Ruokapöytään ei sentään Mummo kirjoja seuralaiseksi suvainnut.
Ruokailu oli muutenkin erikoinen tapahtuma. Oli matleenalla täällä Tätikin, Lise-Täti, joka taisi mustasukkaisuutensa takia, nuori tyttö oli vielä Lisekin, vaikka olikin virallisesti matleenan Täti, usein matleenaa komensi sekä määräsi. Kasvatti, kuten Täti itse totesi.
Ja tätä kasvatusta sitten riittikin, ihan matleenan tarpeisiin, vähän ylikin taisi tulla.
Ruokapöydässä piti pureskella suu kiinni, senhän matleena jo tiesikin, mutta löytyi monen monta uutta kasvatustietoa ja tapaa, joita Täti erityisen tehokkaasti matleenaan sovelsi. Veistä ei suuhun, selkä suoraan, ruoka suussa ei puhuta, ei naureta, ei lähdetä kesken pois, ruuasta ei valiteta, ei vääntelehditä, ei mulkoilla eikä varsinkaan osiotella haarukalla toisia aterijoijia.
Osasi Täti-Lise mukavakin olla jos halusi, vaan harvemmin taisi haluta, ei oikein Mummon paapomista matleenan kohdalla hyväksynyt. Silloin kun Täti oli mukava, Täti piirsi, opetti matleenallle lauluja, ihka uusia, ei mitään Suutarintyttäriä, vaan kauniita, jopa kansanluluja. Opetti matleenaan virkkaamaan, tanssahtamaankin, kauniita kuvia piirustamaan, vei uimaan rantaan. Pihassa ruutua hyppeli, hypinnarua pyöritti.
Yksi oli Paikka, mihin matleenalta oli yksin, jopa Enojenkin seurassa, matleenalta pääsy ankarasti Herra Koivuniemen uhalla jopa, kielletty.
Se oli Lise-Tädin Kamari.
Paikka oli Salainen, perin Salainen,
Sangen salaperäinen tämä Kamari oli matleenalle. Joskus uskalsi salaa ovea raottaa ja sisään kurkistaa. Ehdottomasti salaa, ei kukaan näkemässä saanut olla.
Kamari oli matleenasta kuin maanpäällinen taivas, Ihmetys kerrassaan, valkoiset tuolit, oli valkoiset sängynpeite ja oli kirjahyllykin, tämä tytön intohimon kohde. Täälläkin siis oli, - Kirjahylly.
Oli Kamarissa peilikin, isompi kuin Mummmolan muut peilit yhteensä.
Kovin himoitsi matleena tähän Tädin kirjahyllyn kurkistaa, vaan lupaa ei herunut. Sotkisi tyttö vain paikat, tarkan Nuoren Neidon järjestyksen. Ei käy , ei.
Vaan eipä matleena uskonut. Eikä Täti voinut aina kotosallakaan matleenan touhuiluja vahtimassakaan olla. Niinpä kerran , Tädin kyläreissun aikana, pinnisti matleena kaiken rohkeutensa, sydän läpättäen, avasi tämän kielletyn oven, ankarasti kielletyn, Tädin Kamariin, kirjahyllyn eteen astui.
Voi ihme, mikä määrä oli lukemattomia, avamaattomia kirjoja hyllyssä. Matleenan sydän aivan pakahtua oli. Kuinka voikin Täti nämä matleena-pieneltä kieltää, ei Mummo kieltäisi, ei, kaikki saisi matleena lukea.
Kurkisteli matleena ovenraosta, ettei kukaan vain tule.
Tarttui ensimmäiseen kirjaan, luki etusivulla, kauniilla Tädin käsialalla, "Päiväkirjani, Lise."
Nyt tuntui matleenasta, ettei varsinkaan juuri tätä kirjaa sopisi ollenkaan lukea. Ei voinut pieni tyttö kuitenkaan kuisausta vastustaa, vaan luki. Ei toki koko kirjaa, vain muutamia sivuja sieltä täältä. Ei ollut mitään jännittävää, vain ilmoja, tulemisia ja menemisiä.
Ei uskaltanut tyttö kovin kauan kamarissa viipyä, saattoi joku yllättää, siitä ei hyvä seuraisi. Kiireellä Päiväkirja takaisin paikoilleen, ulos huoneesta hiipi tyttö.
Kului muutama päivä, ei toistanut matleena vierailuaan, häpesi jo ensimmäistäkin , kilttihän Täti matleenalle oli loppujen lopuksi kuitenkin. Mitä nyt komenteli ja kasvatti, mutta se kai kuului Tädin velvollisuuksiin.
Oli jo tyttö vähällä Tädille tekonsa tunnustaa, vaan eipä tarvinnutkaan.
Ruokapäydässä, yhtäkkiä, kuului Tädin yllättävä, äkäinen kysymys:
"Kuka teistä on minun kamarissa salaa hiipaillut. Huomattu on. Kuka ?"
Enot vilkulivat toisiinsa, olivat jokainen siellä salaa käyneet, vaan eipä kuulunut tunnustusta. Mummo hiljeni. Pappa samaten.
Ja matleenan suustahan se tuli, tunnustus.
"Minä, minä se olin, kirjahyllyä katselin. Anteeksi."
Nyt sai matleena kuulla olevansa uppiniskainen, pahatapainen, kuritta kasvatettu, selkäsaunaa vailla oleva tytönrääpäle. Eikö muka oltu kielletty, eikö. Mitään ei tyttö näköjään kielloista piitannut.
Aikansa saarnasi Täti, Enot lattiaan, mokomatkin valepukit, katselivat. Oli vähällä sanoa matleena näidenkin harvase päivä Kamarissa vierailevan. Loppui toruminen, saarna vihdoin, Täti Kamariinsa sulkeutui.
Mutta ei kestänyt rauha, ei.
Avautui Kamarin ovi, Täti kuin rajumyrsky pirttiin takaisin.
"Ja Päiväkirjaa luettu, onko, mitä, matleena ? "
Tytön ei auttanut kuin myöntää. Ja tämä se vasta Paha Teko oli. Jos oli äskeinen saarna ollut ankara, leikkiä se nyt tulevan rinnalla. Täti oli nyt tosiaan vihainen, huusi suorastaan, naama violetin kirjavana..
Olisi muistutellut Täti varmasti koko illan, ellei Mummo olisi asiaan puutttunut. Sanoi asiasta jo tarpeeksi torutun, nyt hiljaa kaikki tykkänään. Ja heti paikalla.
Matleena itkuun oli purskahtanut säikähdyksestä. Nyt anteeksi pyyteli ja itki.
Saarna loppui, Täti lupasi tällä anteeksi antaa, vaan toistua ei teko saisi.
Mieli mustana, synkkänä, matleena Enoja vilkuili, nuo eivät tunnustaneet, vaikka taatusti ulkoa Tädin Päiväkirjan osasivat. Oli opetettu matleenalle kantelemisen olevan rumaa, joten matleena hiljeni, ei kannellut.
Toistamiseen ei matleena Tädin Kamariin yksin mennyt.
Seurauksena, ikäänkuin katuen ankaraa saarnaansa, Täti usein siitä lähtien matleenan kamariinsa vei. Välit paranivat huimasti, matleena paljon uusia lauluja, piirustusta uutta oppi, ihan värikynillä peräti.
Tätihän olikin ihan mukava, kasvattamisinnostaan huolimatta.
Tämän asian piankin totesi matleena,
Ihan näin Tyttöjen kesken.
.
