.
Saapui Syksy.
Syksyn mukana sateet, tuulet, puiden väriloiston riisuvat, riipovat syysmyrskyt.
Lomat vietetty, Metropolitanissa Pojan koulu alkanut, matleenan leivänhankinta samaten.
Kovin masensi syksy mieltä, kauniin Aurinkokesän jälkeen apeutta syys oikein urakalla jakeli meille Maan Matosille. Olokin kuin onkilierolla oli.
Vaan oli Poikaa kummasti tämä Tiikkereiden Edustusharkat piristivät. Pois ei olisi millään ilveellä jääty. Henki oli tämä ja elämä.
Ei vieläkään ollut matleenalle selvinnyt mitä joskus edustettaisiin ja missä, mutta oli pieni sivuseikka tämä.
Haukkku joko lojui viltillään , päivysti jääkaapin edessä, jätti edelleen Ruokinta-Automaattina pitämänsä matleenan komennot täysin kuuulematta. Pojan kuuli, oikeinkin hyvin kuuli, joten ei ollut vikaa korvissa meidän Haukku-Kullalla.
Rottavaari eleli omia Vaari- elojaan häkkinsä nurkassa, nukkui, söi ja lihoi. Pientä vikinää piti uneksuessaan Perun Vuoristossa pompottelemassa olevansa.
Toinenkin, oikeastaan kolmekin, Pojan harkkojen lisäksi, ilonaihetta tähän syysharmauteen, yhtäkkisesti, odottamatta, löytyi.
Hankki Pikkuveikka Auton.
Hankki työpaikan Metropolitanista.
Hankki itsensä matleenan lokeroon asumaan.
Hyvinhän se vaan mallasi, erinomainen ratkaisu, Lokerokaksioon aina yksi PikkuVeikka mahtui.
Eipä nyt tarvinnut Mummolaankaan Pojan sekä matleenan linjurilla matkata, oli monta kertaa helpompi vain Veikan uuteen Autopiiliin hypätä.
Perillä Mummolassa oltiin yhdessä hujauksessa.
Taas oltiin Veikan kyydissä Mummolaan matkattu, siellä oleskeltu, matleena nyt risusavotassa ahkeroi. Olisi Pappa halunnut savoitoida samantien myöskin Saunantauspajupusikon, taistelu-, Pappahuimannin ratsastusviidakon, mutta tästä toimenpiteestä nosti Poika melkoisen äläkän.
Ei olisi kuulemma sitten enää mitään taistelupaikkaa Punanahkoja sekä Kannipaaleja vastaan jäänyt, oli Äiti marjapensastaistot jyrkästi kieltänyt. Tietenkin Pappa alistui. Ei muunkaanmallinen ratkaisu nyt mahdollista ollut.
Siispä sankka pajuviidakko jäi, pimentäen kokonaan saunakamarin ikkunankin, ei saanut edes niitä pimentäjiä pois raivata. Ei olisi enää ehtinytkään, alkoivat viikkokausia kestävät syysateet.
Hiljakseen sujui viikonloppu, pian oli, liian pian, taasen lähtö Metropolitaniin, vilinään, tungokseen, edessä.
Vaan suorastaanpa hinkui nyt Poika tätä lähtöä. Olihan kyseessä paluumatka Veikan, siis ikioman Enon, ikiomalla, uudella Autolla. Ja sehän olikin jo jotain se.
Oli eittämättä matleenastakin mukava pihassa kassit ja nyytit suoraan Veikan autoon lastata, ei tarvinnut ensin linjuriasemalle pakaasejaan sekä joukkiotaan raahata.
Lähtöhalaukset, -ajakaa varovasti- kuunneltiin muutamaan kymmeneen kertaan, sitten tienpäälle, menoksi.
Vaan eipä mene kaikki aina suunnitelmien mukaan.
Ei sinnepäinkään...
Satoi kaatamalla.
Satoi oikein taivaan täydeltä.
Oli kunnossa taivaalla Esterin pilvet, ei tukospaikkoja, patoja niissä ollenkaan ollut.
Satoi jo kolmatta päivää, sisätiloissa oli aika Mummolassakin ollut pakko viettää, ei ulos ollut menemistä. Oli Papallakin nyt kertyneet vapaapäivät, pitämättömät kesän ajalta näistä Huimanniratsatuksistaan. Sensijaan oli alistuttava Papan niinkuin Veikankin nyt kortinpeluuseen, jopa Sököön, jonka opettamista Pojalle Veikka nyt aika-ajoin ainakin, ankarasti katui.
Kaikki sujui pelissä sääntöjen mukaan, pankissakin jokunen viispenninen.
Ei sallittu minkäänvaltakunnan ilkikuria, väärinpeluuta, silmänkääntötemppuja.
Kaikki sujui niinkuin asiaan kuului, - kunnes Poika hävisi.
Se oli Maailmanloppu se. Kortit lensivät kaaressa päydälle, muoto muuttui mustaksi, vannoi Poika melkein itku kurkussa Ei-Ikinä pelaavansa. Syyttipä kanssapelureitaan huijauksestakin. Kiukkuinen oli pieni mies, ei häviötään yhtään sietänyt.
Tästä otti sitten Pappa peräti itseensä, Veikan kanssa sopivat salaa Pojalta, jotta toinen heistä aina häviäsi. Ei tarvitsisi niitä kiukkupuuskia katsella.
Ja näin toimittiin, rauha ja sopu korttiringissä säilyi.
Matkaatti armottomassa kaatosateessa Merropolitaniin. Haukku matleenan vieruskaverina takapenkillä. Nyt sai Poika himoitsemansa etupenkkipaikan, ei hennonnut Veikka sitä enää korttihäviöiden jälkeen Pojalta kieltää.
Matka sateessa jatkui. Valtatien musta, märkä asfaltti edessä, auton valoissa liukkaana, vaarallisena kiilteli.
Hiljaa ajeltiin, eipä tuntunut olevan kiirettä tiellä muillakaan matkaan lähteneillä. Juteltiin niitä näitä Pojan kanssa, enimmäkseen Tiikkeri- harkoista, eipä juuri muuta puheenaihetta löytynyt. Koulusta jos matleena kyseli, oli vastuus aina sama, vakio : "Siin se, hyvi se."
Onnelliseti matkattiin, ei piiputellut, oikutellut uusi Auto, mitäpä sille nyt upouudelle häikkää tulisi. Varma Peli tämä oli.
Vaan toisin kävi.
Otti ja sammui tämä Varma Peli. Lakkasi kulkemasta tykkänään.
Veikka manaamaan, mikä riivattu sille nyt tuli, tankki täysi, ei pitänyt mitään erikoista matkanteossa olla. Yritti käynnistää, eipä tulosta tuottanut,
Veikan monisanoaisesta, värikkäästä manailusta huolimatta. Ainoa, joka jotain hyötyi, taisi olla Poika, jonka sanavarasto huomattavassa maarin karttui.
Matleena oli viisaasti vaiti, oli oppinut näissä kohdin suunsa sulkemaan.
Siinä sitten syys-rankkasateessa, vieläpä keskellä metsätaivalta, kesken matkaa, seistä jökötettiin sammuneessa, kulkemislakon tehneessä autossa.
Ei ollut siihen aikaan kännyköitä, molemmilla puolen tietä kasvoi synkkä kuusikko, mikäli myt sateelta oikein erotti.
Ei ihmisasumuksia lähimaillakaan.
Mutta niinpä vain kävi Onni Onnettomuudessa, Tuuri kävi.
Pysähtyipä paikalle henkilöpiili.
Ulos sateeseen astui nuorimies, käveli, likomärkänä konepellin alla tutkiskelevan, vikaa haeskelevan, Veikan Auton, nyt Veikan mukaan Romiskon, luo. Esitteli itsensä, sanoi olevansa Tiepalvelun miehiä.
Ei olisi enää paremmin voinut Autoromiskon matkaajille sattua.
Päättivät Veikka sekä Tiepalvelun Mies jättää Romiskon niille sijoilleen, matkaa jatkettaisiin perille tämän Tiepalvelun kyydissä.
Niin toimittiin, tavarat sateessa likomärkinä Tiepalvelun takakonttiin, itse kiireellä kastumasta Tiepalveluautoon sisään syöksyttiin.
Istui siinä Palveluauton etupenkillä nuori nainen, tyttöystävä varmaankin. Poika syliin, Haukku, Vaari lattialle, matka jatkui paremmissa, huomattavasti paremmissa merkeissä. Eteenpäin sentään mentiin.
Kehuttiin, kiiteltiin, ylistyslaulua laulettiin.
Sade ei otettaan hellittänyt, pikemmin vauhtiaan paransi, mutta hätäkös tässä enää oli, kotiin päästäisiin kuivana, ei kävelymatka lähimpään taloon kaatosateessa avunhakuun kenenkään mielessä enää kummitellut.
Hyvinhän hän tässä kävi.
Pilkkopimeä yö oli jo laskeutunut, satoi edelleen, kun matleenan Lokerotalon pihaan saavuttiin
Kovin Auttajia kiiteltiin, bensarahaa annettiin vaivanpalkkaa. Tokihan nyt, vaikka nämä ensin jyrkästi kieltäytyivät.
Todellista Maanteiden Ritaripalvelua tämä.
Oli matleena Poika sylissään juuri Palveluautosta nousemassa, kun koko matkan hipihiljaa pysytellyt Poikapa avasi suunsa, kuuluvasti kajautti ilmoille :
"Ilolintu ja Lentojätkä."
Hups. Hups, hups.
Ei mitään muuta enää kuulunut.
Vaikeni.
Vaikeni koko seurakunta.
Eritoten Tiepalvelun nuoripari.
Ei tiennyt matleena kuinka päin olisi ollut.
Ei tiennyt Pojan moisia sanoja koskaan kuullenkaan, tähän tilanteeseen ei ainakaan tippaakaan sopineet. Anteeksi vuolaasti pyyteli matleena, Poika vain hissukseen oli, ei tiennyt ilmeisesti sanojensa merkitystä ollenkaan.
Poikaa kädestä nappasi, kiireenvilkkaa, enempää selittelemättä Lokeroon sisälle. Nyt yritti matleena kysellä, mistä oikein olivat nuo lausutut sanat peräisin, ei osannut Poika selittää. "Jostai vaa."
Lisäsi vielä, ettei koulussa sellaisista eläimistä ole puhuttu.
Ainakaan vielä opiskeltu.
Ei virkkanut, kysellyt matleena enää mitään, vaikeni.
Poika sanat unohtaisi, - taas uudelleen oppisi.
Maailman Varsitietä kulkeissaan.
.
.
