.
REKKARIT
Tuli Syksy.
Alkoi Matleenan Koulu.
Niin alkoi nyt kauan kaivattu, jopa unta yöllä nähty, Pikkuveikankin Koulu.
Hyväksyttiin vihdoin tähän korkea-avoiseen Koululaissäätyyn Pikkuveikka.
Oli Veikka onnessaan, oikein tukehtua tärkeyteen meinasi. Asiaa auttoi myöskin se, paras kaveri naapurin Taneli, Hiljainen Merirosvo, oli Koulutaipaleen myös aloittanut.
Oli tämä hiljainen Taneli, paitsi paras kaveri leikeissä, myös Kulmakunnan paras Tappelija, minkä vuoksi Veikka Tanelia arvostikin. Nämä nahistelut kuitenkin heti sovittiin, ei kaunaa pikkupojat kantaneet.
Oli Matleenalta yhdessä hujauksessa mustasukkaisuus hävinnyt, syynä oli yksinkertaisesti hypinnaru, hypinnarun pyöritys.
Kovin epäili Äidin Veikalle painavan mielipeensä julki tuoneen. Tiettyjä seurauksiakin ennustellut saapuvaksi, mikäli ei sujuisi Veikalta tämä hypinnarun pyöritys.
Sujui se.
Matleena hyppi. Veikka, tosin naama happamana, pyöritti.
Vaikka irvistelisi, kunhan pyöritti, oli Matleenan vankkumaton mielipide.
Kesä oli kauniina ilmojaan lahjoitellut väelleen, heinätkin , kaikki elot jo korjuun saatu.
Niin sitten koulumatkakin kauniissaSyyssäässä aloitettiin.
Oli taas Hankaluus Veikan Auvoiseen Koulunkäynti-Onneen pesinyt.
Oli perinyt Veikka Matleenan vanhan, ennestään matleenallekin vanhan, sinisen polkupyörän.
Matleenalle nyt uusi Uusvanha hankittu, suurempi, kasvanuthan oli Juulikin..
Veikka ei tahtonut vanhaa pyörää, riiteli, murjotti, kieltäytyi jopa kouluun menenmästä sillä Romiskolla. Kaverit nauraa, - tekosyyllä.
Vaan ei tehonnut nyt mikään Vanhempiin. Ei ollut varaa hankkia kahta pyörää, hintaa oli sodan jälkeen vanhoillakin pyörillä, hyvä jos onnistui saamaan.
Veikka nuristen suostui kohtaloonsa, ei kun ei tullut uutta Pyörää.
Niinpä sitten poljettin koulumatkat, kumpikin vanhalla pyörällä.
Hyvin lähti alkuun käyntiin Veikankin koulutaival.
Innoissaan oli uusista kirjoista. Nyt oppisi sen kallisarvoisen lukemisentaidonkin, saisi itse Aku-Ankkansa, Tex Willerinsä luettua.
Ei ollut ottanut Veikka huomioon yhtä, tai ei montaakaan asiaa. Oli itse opiskeltava, opeteltava tämä lukeminen. Ei se Opettajan sanojen, vain puhumisen perustella päähän lukutaito iskostunut. Ei oppinut kuuntelemalla pelkästään lukemaan. Oli itsekin ajateltava.
Tämä oli Veikalle yllätys. Paha yllätys.
Nyt tahtoi Koulun jälkeen käydä niin, läksyt tuppasivat jäämään toiselle sijalle. Harrastukset, ne entiset elintärkeät, ennallaan yritetiin pitää.
Ei niistä olisi tingitty. Ei ainakaan läksyjen takia.
Niinpä jatkoi Veikka harrastamissaan, Taneli hyvänä , samoin kyllästyneenä tavaamiseen, kouluun ylipäätään, perässä kulkevana seuralaisena.
Oli Vahempi Väki poikia tarkoin valistanut, ei ollut joessa kalaa.
Ei ollut koskaan ollutkaan, eikä tulisi. Ei sopinut lujaa paikkakpaikoin virtaava, mustanpuhuva vesi kalojen elinpaikaksi.
Tätäkös pojat uskoivat. Tuntikausia istuttiin onki kourassa joen penkereellä. Mitään ei koskaan saatu.
Ei kalan kalaa.
Tosin väitti Taneli kivenkovaa, kaksikin eri kertaa , Kyrmyniska Ahvenen kivenkolossa Tanelia tiiranneen. Ihan suoraan silmiin tiirasi. Olipa Taneli osannut lukea Isokalan suusta tai kidasta, sanatkin.
"Sinä vain kuvittelet minut onkivasi. Vaan ei käy laatuun semmoinen."
Näin kertoili Taneli, silmät lautasen kokoisena.
Niin pojat onkivat, ei sintin sinttiä.
Toinen intohimo oli autojen, läheisellä valtatiellä pörräävien autojen rekisterinuomeroiden keräily.
Tähän oli ollut vaikeata saada lupaa vanhemmilta. Vakavien lupausten jälkeen, ei ajotielle sitten mennä, penkalla istutaan.
Tietä ei saisi ylittää.
Pojat saaneet vihdoin luvattuaan luvan. Oli istuttava Kotopirtin puoleisella tienvarrella.
Tämä oli harrastus numero Yksi. Heti kahvipaketista saatavien auton keräilykuvien jälkeen. Nämä liimattiin kaupasta saatavaan kansioon perunalla, keitetyllä. Hyvin piti, kun varovasti käsitteli. Oli näitä muutenkin, kullanarvoisisa, varoen käsiteltävä.
Matleena ei niihin saanut sormellaankaan koskea.
Eipä niitä autonkuvia, pahvisia läpysköitä, Matleena kaivannutkaan.
Oli oma Ison Tytön Muitovärssykirja, kiiltokuvia täynnään.
Siihen Tyttökavereiden Muistovärssyjä kerättiin.
Lisäksi luki Matleena .
Ihan kaiken.
Olivat saaneet Pojat, ankarin ehdoin, pitää tämän keräämisharrastuksen.
Läksyt kuitenkin oli tehtävä ensin. Ei muuten puhettakaan valtatien penkalla istumisesta. Pojat tekivät läksynsä, pakon edessä tosin. Kuinka tarkkaan ja ajatuksella ne tehtiin, oli kokonaan toinen asia. Tämä nähtäisiin sitten joulutodistuksessa. Numerot oman tarinansa kertoisivat.
Joka tapauksessa kouluvihkojen sivut tuntuivat täyttyvän numeroista sekä kirjaimista, joten harrastus, rekisterinumeroiden keräily tienpenkalta käsin, sai luvan jatkua.
Vaan saipa tämä keräilyinnostus nolon lopun.
Tähän asti olivat Pojat istuksineet hiljakseen tienvarsipenkalla, rekisterinumerot aina ne nähdessään ruutuvihkoon ylös ottaneet. Eikä tästä ollut poikkeusta tehty. Kertyi pian vihko numeroita täyteen. Tarkkanäköiset Pojat matkankin päästä rekisterit erottivat.
Mutta sitten välähti tuuma, ei kovi hyvä, Poikien päässä.
Niinkuin Pikkupoikien päässä nyt yleensä tuppaa kaikenlaista välähtelemään.
Luvallista ja luvatonta.
Tässä tapauksessa Luvatonta.
Keksivät pojat, pysäytetään Auto.
Miltähän se tuntuisi, oikein Auto pysäyttää.
Keinoja ja eri tapoja alettiin tosissaan miettimään.
Laitettiin ne tosiviisaat Pikkupojan päät yhteen, mietittiin, Tanelilla se sitten välähti.
"Otetaan lakanat tai jotain, ämpärit päähän. Seistään keskellä tietä ne päällä, ei kukaan tunne.
On pakko Auton pysäyttää. Sitten juostaan kovaa karkuun metsään. Ei ne vanhat ukot perässä pysy."
"Juu, niin tehdään." Innostui toinen sankari, Veikka.
Ämpärien pihistäminen kotoa ei ollut temppu eikä mikään.
Yö nukuttiin, aamulla kouluun.
Koko päivät raksuttivat kahdet Pikkupojan aivot pysäyttämis-tempun ympärillä. Taneli, senkummemmin kuin Veikkakaan, ei oppinut eikä kuullut Opettajan opetuksista sinä päivänä yhtään mitään.
Päästiin kotiin, läksyt tehtiin.
Nyt vain oivaa tuumaa toteuttamaan.
Moit, Heit, läksyt tehty, huikattiin kotiväelle.
Sitten menoksi.
Suunnattiin kohti pysäytyspaikkaa. Hieman , eikä ihan hiemankaan pelotti Poikia. Nyt ei olla luvallisella asialla, en tasantarkkaan tiesi kumpikin Viliskantti. Mutta päätetty on tämä, ja se myös tehtäisiin.
Aluksi istuttiin tienvarsipenkalla, ämpärit vieressä. Kytättiin jännitys korkealle kohosi, yksinäinen auto.
Ja tulihan se sieltä.
Ajaa körötteli pahaa-aavistamaton Ajaja kohti Poikien Tienvarsipäivystyspaikkaa. Ei tietenkään mitään odottanut tapahtuvaksi.
Vaan nytpä loikkasivat pojat , keskelle tietä auton lähestyessä .
Ämpärit päähän.
Pakoon säntäsivät Auton jarruttaessa.
Nyt alkoi tapahtua, tapahtua sellaista, mitä Pojat eivät missään tapauksessa osanneet odottaa.
Auton äkkijarrutus, pysähdys. Pojat pakoon säntäsivät kovinta mahdolllista vauhtiaan, minkä kintuista lkinä lähti.
Vaan eipä ollutkaan Kuski Poikien odottama vanha, kompura ukko.
Oli vielä vireä nuori Mies, paljon nopeampi kintuistaan kuin nämä pikkupojat. Peräkanaa Kuski ja Pojat metsään pinkaisivat. Siinä metsä ryskyi, linnut laulunsa lopettivat, kun nämä kolme rytysivät täyttä karkua.
Pojat huusivat jo hädissään apuakin. Ei pysähtynyt Mies, Pojat juoksukilpailussa, takaa-ajossa helposti saavutti.
Niskasta tarttui sankareita.
" Mitä se tämä on. Kenes poikia te olette ? Vai sillalailla, nyt mennäänkin sitten vanhempien juttusille. Heti. Mars- Mars. Niinkuin olis jo. Liikettä kinttuihin."
Niin marssivat Pojat.
Kauhuissaan ja häpeissään. Nyt ei laula Kunnian Kukko. Kotiarestia tulisi ja lujasti. Jos nyt sillä edes selvittäisiin. Karata ei kannattanut, Mies oli jo juoksutaitonsa osoittanut, eikä se ollut huono ollenkaan. Kiinni saisi ja saisi heti.
Molemmat.
Kotiin , pirttiin, - Isä keinussa istui.
"No, mitä nyt ?" kysyi. Aavisti Isä jotain, oli silmäys ylen synkeä.
Mies selittämään, tärisevistä, nyt lakananvalkeista Pikkupojista ei siihen ollut. Itkua väänsivät molemmat.
Jos oli Mies vihainen, oli Isä sitä kaksinverroin.
Ärjyi suorastaan.
Mies piti ankaran, perusteellisen saarnan Pojille. Uhkaili näiden tuolla menolla, noilla konsteilla, itsensä vielä linnaan, vankilaan hommaavan. Mikä sitten eteen Pikkunaskaleille. Odottivat raitavaatteet, vesi ja leipä Liikenteenvaarantajia.
Nyt Pojat jo ulvoivat.
Mies oli hiljaa, niin oli Isäkin. Olivat saaneet Pojat ajattelemaan tekonsa
seurauksia.
Oli tarkoituskin.
Pojilta saatiin hetken kuluttua ymmärrettävääkin puhetta :
" EI me eikinä enää. Nyt tiedetään. Ei me vaan ajateltu."
Tähän uskoivat nyt sekä Mies että Isä. Olivat Pojat niin pelästyneitä, kauhuissaan suorastaan.
Hyvä kun eivät housut kummaltakin kastuneet.
Rauha saatiin aikaan.
Veipä Mies Pojat lupauksen kunniaksi limpsoille, pullalle, jätskille Maalikylään baariin. Isälle kahvit tarjosi.
Nyt tarina sai , tällä kertaa, Onnellisen Lopun.
Lupasipa Mies tulla Isää vielä auttelemaankin, liiterin korjaukseen pestauitui. Wilijamin traktoriajelun seurauksena syntynyttä ammottavaa reikää paikkailemaan.
Piti Poikien lupaus.
Rekisterinumeroista ei kumpikaan Poika sietänyt puhuttavan.
Myöhemmällä iällä sietivät sitten hyvinkin, sekä Autoja että rekisterinumeroita.
Siihen kuitenkin oli vielä matkaa, tätä Ämpäriseikkailuaan ei kumpikaan kuitenkaan koskaan unohtanut.
Ei ollut tarkoituskaan unohtaa.
Oli oikein hyvä vähän muistaa.
Oikein hyvä.
.
