WILIJAMI JA TUNTURMOPETI
Kerkeää Suvea piteli.
Paistoi Päivä, lauloi linnut, siritti sirkat.
Lomaansa viettivät molemmat koululaiset, Matleena sekä Pikkuveikka.
Veikallakin oli jo muutama oikea koululoma takanaan, vieläkin oli loma koulusta paljon hienompi asia kuin tavallinen kesä.
Uimisen, hypinnarun lisäksi Matleena , Veikan sekä Hiljaisen Adjutantin, Tanelin päivät kuluivat melko tarkasti sorakuopalla, äskettäin muotiin tullutta Trialpyöräilyä uusvanhoilla pyörillä treenatessa. Jopa Matleena tähän poikien lajiin innostui. Nämä elintärkeät harrastukset katkaisi Äidiltä käynyt käsky, milloin juurikasmaan harvennukseen, milloin postireissulle. Sekä välttämätön paha, nämä heinätyöt. Jokakesäiset. Heinähommia ei millään ilveellä pakoon päässyt. Ei auttaneet oravien kävyillä kipeiksi viskomat jalatkaan.
Laki kirjoittamaton, olivat heinätyöt ja niihin osallistuminen.
Vaan olipa jäänyt tämä liiteri Wilijami-Ylykämiehen Valmetti-ajelusta melkoisen kurjaan kuntoon. Wilijamin Valmetilla tökkimä Reikä seinässä suurena ammotti. Oli saatava nyt kesän aikana paikatuksi, talvella lumi sisään satelisi. Kuka muukaan hommaan jouti kuin...
Niin lähti isä Hieroja-Annin mökille Wilijamia paikkuuseen tiedustelemaan. Äidin kuuluvista "kuinka minä se ukon kehumiset kestän, taas.." huokailuista huolimatta. Saapui Isä Annin mökille, varoen Wilijamilta, sängyssä makoilevalta, asiaa tiedusteli. Oli kuulemma, Isän mielestä, vain oikeus ja kohtuus, jotta Wilijami reikäsavottaan osallistuisi. Ei ehtinyt Wilijami juuta eikä jaata asiaan lausumaan, päätös kuultiin Annin suusta :" Joutaa. Joutaa se. Oikein hyvinnii joutaa."
Wilijamilta ei kysytty..
Niin saapui kauniina kesä-aamuna Wilijami seinän paikkaushommaan.. Puku päällä, väkeville tuoksahtaen. Oli kuulemma taas Maalikylään päivän päälle asiaa. Äiti mielesään hiljakseen totesi Wiliamin kylläkin sieltä juuri tulleen.
Orjanvehkeet päälle, liiteriin reikiä arvioimaan suuntasivat Isä sekä Wilijami. Mikäpä siinä, vasarat , sahat kouraan, alkoi vaivalloinen seinäurakka. Vaivalloinen, koska seinän takana oleva halkopino oli ensin purettava tieltä. Ei käynyt päinsä seinälautojen halkoihin naulaaminen. Ahkerasti suihki saha Wilijamin hyppysissä. Oli Wilijami kova työmies jutuistaan huolimatta. Homma joutui. Vaan olipa eräs seikka jäänyt Isältä tyystiin huomaamatta.
Oli hankittu kesän alussa taloon uusi mopedi, oikea Tunturi- merkkinen menopeli.
Ja tästähän se Wilijamille nyt riesan lykkäsi. Etsiytyivät Wilijamin vilikkusilmät yhtenään lankun päästä seinähommista Mopediin. Ja kohta alkoi kuulua, mitä mieltä pelistä oli Wilijami.
Köhähti, antoi tulla :
"Mie Selekiassa tuollasel harjottelin. Vain vähä isommala. Ol sellanen 5000 kuutioo nokal pyörimäs. Vaa ethä sie Olli tiiä kuutioist mittää. Sit siel ko Kiinan Keisari hovis olin, niin valtavii ol siel mopetitkii. Neljäkii sai pääl istuu. Ja ol vauhti iha hirmuine. Lakos kansa kuka mihinkii kerkes. Pienhä tää taas o tää siu mopeti, Ollisein. Vaa kyl se siul täs kotiolos välttääpi. Hyvinkii välttääpi. Mie vaa oon isompii tottunt siel Valtamere takan. Kulkeeko tää ees kahtakymppii."
Tietenkin otti tämä aliarvointi pahasti isän luonnolle, unohti isä pyhät lupauksensa Wilijamin kulkuvärkkeihin koskemisesta, kiukustui, taas tokaisi :
" Siinhä se on. Kokkeille, mieles tekkee kuitenkii,... Saat nähä, jot kulkeeko tää pien Peli.....kahtakymppii..."
Eipä kahta käskyä tarvinnut Wiliami. Ei ehtinyt Isä neuvoa,
Wilijami loikkasi kuin jänis Mopetin istuimelle.
Nähtävästi jotain hajua oli Wilijamilla Mopetilla ajosta, koska sai vetävän vaihteen päälle ensi yrityksellä.
Mikä se vaihde oli, jäi arvoitukseksi. Tunturi jyrähti kuin traktori, hyppäsi ilmaan, kaaressa lensi sora takapyörän alta. Hädintuskin ehti Isä alta pois. Hädintuskin pysyi satulassa Wilijami.
Äiti pirtistä säntäsi portaille, ei ehtinyt nähdä Wilijamista kuin harmaan vanan. Pakokaasupilvi senkin peitti. Kanat, Mirkku-Kolli pihamaalta navetan alle täyttä karkua pakenivat.
Niin lähti metakalla ja isolla Wilijami.
Peltotieltä kaukaa jo Mopetin pärinä kuului Wilijami siellä Mopetilla, pikku Pelillä, lasetti. Ei ollut Isä tietoinen, olivat Veikka sekä Taneli Mopetia rassailleet, salaa tietenkin, oli saanut kyytiä äänenvaimennin sekä viritety lisää kulkuvauhtia. Ei lasetellut Wiliami nyt kahtakymppiä, ei. Ei ollut kotosalla Veikka, sorakuopalla oli Tanelin kanssa Trial-ajoissaan. Joten ei ollut isällä poikien touhuista aavistustakaan. Eikä ollut kellään muullakaan. Isä kun ei paljon Tunturiin kajonnut, oli kuulemma naisten menopeli tämä Tunturi.
Pörinä, kova sellainen, vaimeni peltotiellä.
Tunnit kuluivat. Odoteltiin jo Koe-ajajaa takaisin. Kai sieltä kohta joutuu. Kyllästyy.
Alkoi jo päiväkin laskea.
Ei kuulu Wiliamia takaisin Tunturi-Mopetilla, - ei.
Alkoi jo Isä pelätä Wilijamille huonosti käyneen. Vaikka Kolari, ei tiedä, outo oli yhtäkaikki Wilijamille tämä Tunturi.
Oli huoli aiheeton, saapui Mopeti, saapui Wilijami, tosin oli ilta jo hyvinkin pitkällä. Melkein Yö oli.
Rehvakas oli Wilijami. Osasipa, sai Wilijami näytettyä. Totesi Mopetin hiemna kovempaa kuin kahtakymppiä kulkeneen, kun " Mie päästelin, täysillä. Hyvinhä tää tottel, Oikei hyvin mäni, eto on peli. Ihan on käypä peli."
Isän tiedustellessa pitkäksi venähtänyttä ajo- aikaa , sai Isä ympäripyöreän vastauksen, kertoi Wiliami "kuha ajelleensa."
Ei ollut totuus ihan niinkään. Sai jälkikäteen Isä kuulla Wlijamin nokka pystyssä naapureiden pihojen ohi ajaneen, melkoista suivakkaa päästeli. Ja kulkihan se viritetty mopo. Muutaman pitkäksi venähtäneen tovin kuluttua palaili rallimies. Nyt oli toinen ääni kellossa. Ajeli ympäri Sulkapallo-Kallevaarin pihamaata. Karjui kurkku suorana suureen ääneen Ajomies - Wilijami:
" Nyt mie appuu tarvihe. Ja palajo. Nyt miuta neuvotte, mite tää Mopeti pyssäytetää. Ku ei oo miul ensinkää tää tuttu."
Ajoi ja karjui Wilijami, neuvoja itku jo kurkussa aneli.
Oli ajatellut mies bensan loppuvan, vaan ei osoittanut merkkiäkään loppumisesta Mopeti. Kulki ja kulki. Yö päälle tuppasi. Vaan ei olleet yhtään viisaampia Kalle -vaari kuin Eetla-Muorikaan kuin mitä Wiliami oli. Oli haetettava pikkupojat, Veikka ja Taneli, läheiseltä sorakuopalta hätiin. Pysäyttämään menopeli. Pojat karjuivat seisottamisohjeet, jotenkin Wiliami ne moottorin metelin yli korviinsa sai, onnistui viimein Tunturi-Mopetin Kalle-vaarin pihamaalle seisauttamaan.
Tästä ei Wilijami, tästä pienestä sivuseikasta, halaistua sanaa Wilijami Isälle kertoillut. Olipa vain kaikki kovin hyvin mennyt. Riemuksensa oikein oli niin kauan ajellut. Ihan jo Yö päälle pukkasi. Ei millään olisi kuulemma lopettaa malttanut.
Pelkäsi Wilijami vahinkoa ihan, jotta Bensa kesken ajelun loppuisi Mopetista. Vaan eipä loppunut Bensa menopelistä, ei. Ihan piti kesken ajelu heittää.
Vaan tulisi se seuraavakin kerta. Silloin olikin pidettävä tarkka vaari,
Täysi olisi oltava,
Bensatankki.
.
