SELLANE SÄÄNTÖ
Valtaa piti Juulin inhokki, talvi.
Oli tietty vallassa metropolitanin nukkumislähiössäkin.
Jo syksystä olivat nukkumislähiön asukasyhdistyksen, Koivumäen Tereesioiden silmäätekevät, Rouvat, tehneet talvenkantoisia suunnitelmia sekä päätöksiä. Näitä suunnitelmia rustailtiin sitten monen kahvipannullisen voimin. Syntyi rouvien aatoksissa monenmoista ideaa. Esitettiin myyjäisiä, iltamia, Lähiöpäivää, Kirpputoria. Urheilukilpailuja lähinnä mukulakunnalle.
Jopa ehdotettiin villakoiran omistajattaren frouvan, toiveesta koiranäyttelyäkin. Se kuitenkin äänestettiin jytkyllä nurin. Olivat tämän Lähiön koirat useimmiten näitä ei-atelisia, -tunkioseisojia.
Urheiluun sen sijaan satsattiin.
Päätettiin järjestää nappulahiihtokilpailut helmikuussa.
Kiiri tieto myös kaikenlaisen tiedon tietopankkiin, mukulakunnan kaikkikuuleviin krviin.Muu tieto ei tahtonut pysyä.
Tämä pysyi.
Pitkälti ennen joulua alkoi jankutus ja painostus useammassakin perheessä.
“ Mä tarviin uudet sukset, monot, siteet ,,, Jari, Ville,,,, Kallekin saa. Enks saakki, Äiti, Äitiii... ?”
Tätä jatkui jouluaattoon. Jankutukseen kyllästyneet vanhemmat olivat ne Pukinkonttiin hankkineet. Kun kerran Jari. Ville, ....Kallekin.
Siitä se sitten alkoi se oikein Kaikkien Aikojen Treenien Esimerkkien Esimerkki.
Kuningastreenit. Mukulakunta muutti majaa.Siirryttiin asumaan ladulle. Ladulle joka oli viereiseen, isolle peltoaukealle väsätty. Kotona käytiin vain pakollisina toimina syömässä ja nukkumassa.. Jos piti kummitädin luo kylään lähteä, nousi karmaiseva huuto ja ulina, Haukkukin koviakin Mekkaloita kokeneena pakeni sängyn alle.“Harkat jää, harkat jää, mä en pärjää, mä en pärjää, mä en ala mitään.. ,,,”.
Useimmiten äiti luovutti, meni siis yksin. Kummitädin, ennen niin suositun, luo kyläilemään. Poika jäi harkkoihinsa.
Niihin elintärkeisiin.
Ladulla kulki melkoinen liikenne.
Pienempää, vielä pienempää hHihtäjää sivakoi latua aamusta iltamyöhään.
Hiki oli päässä myssyn alla.
Ainaiseen nukkumis-, syömistaistoihin kyllästyneet äidit päättivät aikaistaa hiihtokisat heti uudenvuoden jälkeen. Palaisi Perhe normaaliin elämäänsä taasen. Isukit, nämä päävalmentajat olivat hiihtohysteriaan sairastuneet. Isukeille ei muu merkinnyt mitään kuin oman mukulan pärjääminen. Jokaiselle ilmestyi kouraan jostain salaperäisistä kompeista sekunttarikin, ajanottolaite, joka kourassa ladun varressa hihkuttiin ja kannustettiin. Oli osalla vekkarikin. Osasi paremmin käyttää. Salaa vilkuiltiin naapurin mukulan varusteita.
Yritettiin aikoja urkkia.
Yöunetkin taisi osalta mennä.
Treenasi Poika.
Hiihti hirveällä innolla.
Ei ollut dioli rallitimomäkinen enää mitään. Nyt puhuttiin asiantuntevasti Mäntyrannasta, Hakulisesta.
Näin meidän kavereiden kesken Haku-Veikko vaan. Isommilta kavereilta sai lisää tietoa. Isien iltasatuna olivat hiihtäjälegendojen elämänkerrat. Lisääntyi siinä sivussa äitienkin hunningolla ollut hiihtotietämys.
Mutta koittihan Se viimein ja vihdoin.
Kauan innolla odotettu kilpailupäivä.
Suuri hiihtojuhla.
Oli loistava sää. Aurinkokin kurkkaili. Pellon laidalla oleva lähtö-maalipaikka suorastaan kuhisi väkeä.
Oli valmentajaa , siis isää, serkkua, kumminkaimaa, mummoja, pappoja. Taisivat tuntea vähän, ainakin nämä päävalmentajat, isukit jännitystä perillisiensä pärjäämisestä tässä kovanluokan mittelössä. Tarkisteltiin suksia, siteitä, kuiskittiin korvaan ohjeita ettei kilpakumppani kuule. Juotiin kuumaan mehua. Oltiin kovasti tärkeää.
Pikkuväkeä suuresti lohdutti tieto, kaikille jaettaisiin mitalit, prenikat, samanlaiset kaulaan roikkumaan. Eipä ollut kukaan siten toistaan parempi, Tästä huolimatta olivat useat tulevien mäntyrantojen ja hakuveikkojen valmentajat varustautuneet ajanottokelloin.
Lähtö alkoi hieman sekavissa merkeissä. Pienimmät kun hätääntyneinä ehdottomasti kieltäytyivät lähtemästä lylyä lykkimään tuonne nyt pelkäämisen arvoiselle ladulle.
Koitti sitten tämä lähdön huippuhetki. Pojalle sekä kaverilleen Jarille. Yhtaikaa, pareittain lähetettiin kovatasoiset, huipputreenatut hiihtäjät peltoaukeaa kiertämään.
Pam.
Kajahti lähettäjän suusta, ei sentään pyssyn.
Poikia vietiin kuin viimeistä päivää. Kovaa mentiin, lumi ladulla pöllysi. Yleisö, lukuisa, huusi, huitoi ja hihkui. Kannusti kukin omia suosikkejaan, tietenkin näitä pienempiä nyt ensimmäistä kilpailuaan, huippu-uraansa aloittelevia kilpailijoita. Sekä kaikkia tasaveroisesti. Hihkuivat loppupelissä itselleenkin, hihkumisen riemusta.
Poika ja Jari, samanikäiset, kaverit tappeluissa kuin tappeluittakin, hiihtivät parastaan sivakoiden.
Lujaa mentiin.
Hihkui ja pomppi Jarille Jarin isä.
Hihkui Pojan äiti Juuli Pojalle. Yleisö, kummit, mummot sekä vaarit hihkuivat tasapuolisesti kaikille. Kai itselleenkin loppupelissä.
Tuli parhaassa vauhdissa yhtäkkinen Stoppi. Seisahtui Poika vähää ennen maalia keskelle peltoaukeaa. Seisoi kuin lukko. Jari hiihti vähän Poikaa jäljessä.
Ei tajunnut Juuli. Muuttui väri Jarin isukin naamalla violetin kukertavaksi. Pakkasen syytä. Kai.
Oliko side irronnut. Muuta hämminkiä tullut hakuveikolle, Pojalle. Ei ollut tullut hämminkiä. Kaikkensa antaneina ylittivät pojat ripirinnan maaliviivan. Saatiin Pojalta syy outoon pysäköintiin kesken hiihdon. Seuraavanalainen tilannetiedoitus :
“Tietty täyty mun oottaa Jaria. Ku kerta lähettii sen kaa samas, pitää samas maaliinki tulla. Se on sellane se sääntö .”
Jarin isukkivalmentaja vaikutti hieman nurjamieliseltä, jopa pettyneeltä. Juuli olisi himskatisti naurattanut. Ei Jarin isän naamaa vilkaistuani uskaltanut.
Olivat tyytyväisiä jokainen mitalit kaulaansa saatuaan.
Hyvin sujui mehun juonti, pullan syönti.
Hiihtotyyleistä, ladusta, pidosta, keskusteltaisiin vielä pitkään mukulakunnan keskuudessa. Ei vaienneet aikaisetkaan. Jari huippuValmentajaisukki kuulutti ostarilla kaikille halukkallle vielä pitkään jotta olisi Jari voittanut.
Ilmanmuuta. Vaan naapurin mukula menoa jarrutteli.
Niinpä. Yhteispelillä se elämänkin hiihtolatu sujuu.
Maalintulo. Se on Sellane Sääntö.
Se.
juuli
.
