Matleenan Muistoja.
Yksinhuoltaja. oli Matleena Pääkaupungissa, Metropolitanissa..
TAITEILIJAN VIOLAN SAHTI
Taas Mummolassa, missäpäs muuallakaan, Pääkaupungin, Metropolitanin Lähiölokeroasukit viikonloppuaan, syksypuolessa kesää, viettivät.
Samat olivat ohjelmanumerot. Poika kiireellä, ensitöikseen, hyvä kun lakin päästä hyllylle nakkasi, valjasti Heppansa, Pappa-Huimanninn sinisten pikkurattaiden eteen. Taas käytiin rajuun taistoon verenhimoisia kannipaaleja vastaan saunatauspajupuskissa, yhä tihenevissä. Taas ehdotti Poika Papalle pidettäväksi lohikäärmelentonäytöksiä, maksua vastaan tietysti, Miu-Mingin, Rottavaarin, syntyperältään marsun, lentoharjoituksia, Pappa siepparina. Eipä heltynyt Pappa vieläkään. Suostui tosin vanhassa pyykkipaljussa vankina, keitettävänä, istumaan, mutta tulta ei saanut Poika alle viritellä. Joku Roti sentään.
Haukku-Koiruus tapansa mukaan myyräkaivuuseen kukkapenkin laitaan suuntasi. Rottavaari MiuMing kohtalooonsa tyytyen häkissään unia veteli, ei tiennyt lohikäärmeeksi, lentotaitoiseksi, opettelustaan tuon taivaallista,
Uneksi, vikinästä päätellen, joutuvansa juuri vinosilmä- kiinalaisukkojen pataan.
Kaikki hyvin , Mirkku- Kolli jossain retkillään, kehtasikin vanha Kolli. Pikkuveikkakin oli jo aikainen mies. Retkillään samaten Veikkakin jossain.
Hiljaista, rauhallista, sunnuntaiehtoota kulutettiin.
Kukin millläkin tavallaan. Oli Matleenan kontolle sattumoisin tietenkin, ihan vahingossa, porkkanoiden nosto osunut.
Vaan poikkesipa Mummolaan vieras....
Poikkesi tuttu mies Maalikyliltä, Jorma , sunnuntaita viettämään, tarinoimaan.
Tai ei tarinoinnista oikein Jorman kohdalla voinut puhua, melkolailla hiljainen, ujohko, oli tämä nuorimies. Jotain juttua syntyi kuitenkin, kunhan asia oli tarpeeksi merkityksellinen.
Ja nyt oli.
Vietti kesiään Jorman naapurina Taiteenharrastaja, asiantuntija, Metropolitanilainen. Tätä Jorma tarpeen vaatiessa kyyditteli ympäri pitäjää, paikasta toiseen uudenkarhealla autollaan. Mieluusti ajoi Jorma, mieluusti Taiteentuntija kyydissä istui.
Oli siis asia oordingissa kaikin tavoin.
Oli kyseinen Taidemies taas Jormaa kyytimieheksi kysäissyt. Oli kyseessä tärkeän Taiteilijan tapaaminen, ihan ostoaikeissa.
Ihan oli kysymyksessä Suuri Naivisti-Taitelija, Orvokkien, Kissojen Kuningatar, Taitelijarouva Viola.
Suostuihan Jorma. Oli joskus kuullut Violasta puhuttavankin, senverran että juuri ja juuri tämän tiesi, kovin arvostettu Rouva oli taiteilijapiireissä.
Matkaan siis, oli kaunis, sunnuntaipäivä silloinkin. Aurinko helotti sinisellä pilvettömällä taivalla, hiukan jo ruska väritti maisemaa.
Hyvin sujui matka, järvien rantoja ihailtiin, kaunista rantamaisemaa yleensäkin, niissä lepäsi taidetuntijan, Arvo oli tämä nimeltään, silmä.
Baarissa poikettiin välillä tupakin haussa, oli tupakkimiehiä tämä Arvo.
Perille saavuttiin valkeaan portinpieleen, punaisen Satumökin eteen auto parkkeerattiin.
Oli, -sunnuntaista ilmeisesti johtuen , väkeä kertynyt Violan pihaan sekä pikkuiseen tupaan melkolailla.
Olihan Violan maine Taiteilijana jo ottanut tulta alleen. Sana kiersi.
Osa ostaakseen, osa muuten vain katseli todella kauniita kissa-, orvokkitauluja. Kyseiset kissat olivat nyt todellisessa Kissojen Paratiisissa , istuksivat millloin kenenkin taulukatselijan sylissä siliteltävänä. Ja niitä siliteltäviä riitti tässä mökissä. Ei tiennyt Viola itsekään Kissojensa, malliensa, tarkkaa lukumäärää.
Niitä joka tapauksessa oli kymmeniä vilistelemässä valtavien kukkien, marjapensaiseden lomassa.
Arvo autosta nousemaan, Jormaa valistamaan.
"Mie vain käväse. Taulu jo paketissa pitäisi olla. Oota sie täällä, eihän tuonne pikkumökkiin mahukaan, on nii suurilukuisesti kansaa likkeellä. Istu vaik pihamaalla. Kauniita kukkii vaik katsele, niitähä näkkyy oleva kun kukkakaupassa Violalla. "
Arvo tupaan nousemaan, pihamaalla vitkasteli juttelemassa, pitihän sitä arvoita sisällä olevista lukemattomista Violan tauluista kyselijöille antaa.
Asiantuntija kun oli.
Vihdoin tupaan sisälle jouti astumaan tämä Arviomies.
Jorma jäi autoon odottelemaan, pihaa, perin kaunista katseli.
Oli Jorma ollut edellisen yön kyytimässä poikasakkia tansseihin, takaisin kunkin , joka ei saatolle päässyt, kotiinsakin avulias Jorma kyyditsi.
Lämmin oli päivä, Arviomies viipyi ja viipyi, alkoi Jormaa armottomasti nukuttamaan. Tietäähän sen, nuorimies oli melkein koko edellisen yön kosiomiehiä tansseista kyydinnyt.
Jätti auton ikkkunan auki, sai raitista ilmaa.
Ja nukahti.
Heräsi, auton ikkunasta työnsi päätään tumma, kaunis, keski-ikäinen rouva, kultakorut korvissa, ranteessa kilisi. Kovin oli kaunis tämä yhtäkkinen Ilmestys.
Ei tuntenut Jorma Rouvaa, oletti tämän olevan yksi taidevierasta.
Rouva Jormaa silmäili, kumartui maahan auton viereen, nosti, työnsi Jorman rinnuksille auton sisään avoimesta ikkunasta sahtihaarikan, vienolla äänellään, hennolla lausahti :
"Ottaa nyt kyytimieski ja maistaa, onko makua sahtii päässy veden joukkoo ollenkaa."
Jorma kaunista Rouvaa katseli, hentoa, ääni kuin musiikkia, ihaili.
Olipa tosiaan sointuva , lintujen lipertelyähän tuo Rouvan ääni oli.
Vastasipa ujo Jorma Rouvalle :
"En minä, Kiitos vain, voi ottaa nyt mitään väkeviä, olen kyytimehenä, ei se nyt sovi millään. Päähän vielä menee."
Silloin muuttui yhtäkkisesti, salamannopeasti, ääni Rouvan kellossa, koveni, naama nyt tummanpuhuvana, kiljaisi, suorastaan rääkäisi melkoisin äänivaroin, Jormaa edelleen, nyt kiukkuisena, silmät viiruina, tuijotti:
"Vai päähän," kiljui FRouva, vähääkään silmät suihtirenkaina tuijottavista vieraista pihamaalla välittämättä.
"Ei se sahti mihkää päähä mene, Mu...uun se menee , ei mihkää päähä. Vai päähä, höh. Mikä mies sie oot, ku et tuota vertaa tiiä. Päähä muka, mihkä päähä se.." Jatkoi Frouva muista välittämättä kiljumistaan pihamaalla.
Sydänjuuriaan myöden säikähtäneenä Jorma Frouvaa tuijotti. Mitä sitä Jorma muuta olisi voinutkaan.
Koko pihakunta ihmisiä kääntyi Rouvan äänen voimasta, nyt korviaan myöden punastunutta Jormaa ja kiljuvaa Frouvaa tuijottamaan.
Ihmisiä tuntui tilanne kovinkin huvittavan, Jormaa ei naurattanut eikä huvittanut tämä asian saama käänne sekä huomio ollenkaan.
Frouva käännähti kantapäillään, kiukkuisena aikoi poistua auton luota,
kun avautui tuvan ovi, Arvo-Taiteentuntijahan siellä rappusilla iloisena huuteli :
"Ai, te olette jo tavanneetkin. Viola, tässä on kyytimeheni Jorma. Ja Jorma , tässä on Taiteilijarouva Viola, Taitelija Luojan suuresta armosta. Kai te jo päivää sanoittekin ?"
Oltiin tosiaankin jo tervehditty, Päivää sanottu, tai paremminkin Viola sanoi, Jorma korvat punaisina kuunnellut.
Viola asteli selkä suorana, loukkaantuneena, kun ei sahti kyytimiehelle maullaan ollutkaan, Satumökkiinsä.
Ajelemaan siitä kirkonkylää kohti lähdettiin, Arvo utelemaan, mitä nyt oikein on, kun Jorma kuin keitetty rapu punoittaa.
Jorma kertoi, edelleen punoittaen, Violan ronskeja sanoja ei kehdannut ihan tarkkaan toistaakaan.
Arvo nauroi, tuumasi, ettei tuo ollut vielä yhtään mitään Viola sanomaksi.
Myöhemmin totesi saman asian henkilökohtaisesti, oikein todeksi, myös Jorma, Violaan tarkemmmin tutustuttuaan.
Jaksoi Viola tapauksesta muistutella. Oli sellainen Kyytimies, ei ollut Viola ennen tavannutkaan miestä, joka ei tiedä, mihin se sahti miehellä menee.
Jorma vakuutti ja vannoi nyt tietävänsä, sitä ei Viola-Rouvan nyt toistella hänelle uudelleen tarvitsisi. Ei missään nimessä enää. Ei mennnyt siis päähän ollenkaan, vaan sinne tietyyn ruumiinosaan, miehillä ainoastaan vaikutti ssahti.
Myöhemmin jaksoi jo Jormakin tapahtuneelle nauraa, mutta aikaa se hiljaiselta Jormalta vei.
Ystävykset, ylimmät, kuitenkin tulivat myöhemmin Violasta ja Jormasta.
Viola oli pohjimmiltaan kovin kiltti, huolimatta ronskista sanakäytöstään, Jorma taasen ujo ja hiljainen.
Hyvin tultiin juttuun elämässä, kumpikin keskenään.
Huolimatta siitä Jorman sahdin vaikutusalueen tietämättömyydestä.
Mutta nytpä Jorma tiesi.
Hyvinkin tarkkaan.
.
