Matleena on pikkuisen torpan tyttö, muistui mieleen tämmöinenkin tapaus....
PAKO
Oli heinä-aika.
Mukulakunnan suuresti inhoama heinä-aika.
Aurinko siniseltä, pilvettömältä tavaalta loimotteli täydellä terällään.
Kaikki mahdollinen kukki, korea oli luonto.
Ei sateen häivääkään, poutapilvet taivaalla nyt sinisyyttä hallitsivat.
Nyt oli heinät seipäille saatava, ei voitu viivytellä, sateita odotteleman kärsinyt jäädä.
Oli Matleena jo monena kesänä haravamiehenä ahkeroinut, pakosta.
Pikkuveikka oli kasvanut, Matleena epäilyistä huolimatta, haravamiehen mittaan kuitenkin, Veikkakin. Se tiesi pellolle, heinäpellolle, haravamieheksi opettelua.
Vaan eipä Veikka mielisuosiolla hommaan suostunut. Milloin oli varvas kipeä, milloin oravat metsässä kävyillä jalkoihin heitelleet. Kipiät nyt olivat, ei kärsi haravoida, ei ollenkaan. Eipä huomioitu oravia eikä varpaita.
Pellolle oli Veikankin, syistään huolimatta, tultava.
Oli toinenkin, nyt tosipulma, ei saataisi tällä miehityksellä heiniä ajoissa korjuun. Muisti Isä Wilijamin, Ylykämiehen. Joutilaana siellä Hieroja-Annin mökissä taas makoili. Onnistuisikohan puhumaan Annille, jotta Yläkänsä heinäkasakaksi päästäisi. Oli viimekertainen heinänteko saanut äkillisen lopun, Annin suivaannuttua Wilijamin Korpipaari- poikkeiluihin. Jatkuviin.
Niin lähti Isä kyselemään. Onnistuihan se. Anni todennut vain yksikantaan, tuhahtanut, jotta joutaahan tuo, mitä tuossa makoilemassakaan tekee. Joutaa se, hyvinnii.
Wilijamilta ei kysytty. Eikä siihen Wilijamilla sanomista, minkäänlaista olisi ollutkaan. Mökisssä oli Anni se joka elämän laadun, kulkemisen määräsi.
Seuraavana aamuna saapui Wilijami-Ylykä pyörällään, peräti prässipuku päällä, heinätöihin. Kertoi kylillä aamutuimaan käyneensä, apteekissa, mistä tämä puku-asu johtui. Äiti epäillen pukuasiaan suhtautui, itsekseen mietti, taisi olla Wilijami yöllisillä reissuillan, tuskin oli Annin mökissä yötään viettänyt.
Samahan tuo nyt oli, ei ainakaan lähikuusikossa kuusen juurella sijaitsevan Korpi-Paarin kautta tällä kertaa ollut poikkeillut Wilijami. Anni viinaksiin perin epäävästi suhtatui, keksi Wilijami Lähmetsästä tiheän Kuusenalustan, missä viinaksensa säilytteli. Ja nautti.
Vaan oli aamu mitä aurinkoisin, heinäilma mitä parhain.
Kahvit juotiin, puurot syötiin. Wilijami orjanvehkeet, niin niitä työhousujaan nimitti, vaihtoi, pellolle suunnattiin. Veikka naama happamana, ei ilme auttanut, tultava oli. Matleena, vähän vanhempi Isosiukku, jo tiesi kokemuksesta ettei auta happamuus.
Tuoksui vastaniitetty heinä, sirittivät sirkat.
Oli armoton työmies tämä VWlijami, lauleli, heinät suorastaan lensivät seipäille. Oli Matleenalla täysi työ perässä haravoida. Veikan haravointi oli lähinnä haravan kannattelua, ei syntynyt jälkeä vielä, ei minkäänlaista.
Hankoamisen lomassa Wilijami puhui. Puhui lakkaamatta.
Kertoi nuorena urheilleensa, Kiinan Keisarin hovissakin painoja nostellut, Sumo-painiakin harrastanut. Oli oikein Sumo-mestari. Kiinan Hoviin ValtamerIä Valtamerilaivoilla seilatessaan, Vieraita Maita kierrellessään eksynyt.
Myös pikajuoksua sekä aitajuoksua oli harjoitellut. Näitä oli Selekiassa, isänsä, Kuninkaan hovissa, pikkupoikana harrastellut. Peräti Selekian mestari oli tässä pikajuoksussa. Isä uskaltautui ääneen arvelemaan, olisiko Wilijamin juoksut olleet lähinnä isäntien karkuunjuoksua piikojen aitasta yöaikaan. Ei tästä tämä, aina iloinen Wiljami toki suutahtanut. Väitti kivenkovaan Mestari olevansa. Ja mielissään oli kun piioista puhuttiin.
Päivä heinähommissa iltaa kohden kului. Kuuma oli.
Kesken hankoamisen ilmoitti Wilijami äkisti, jotta nyt pitää metsikössä poiketa, oli yllättänyt äkillinen tarve heinämiehen.
Mitäpä siinä, Wilijami metsään asialleen, toiset heinätöitä jatkoivat.
Oli tosin juotu päiväkahvit, korista, mukana olevasta välillä. Tästäköhän se Wilijamin
äkillnen tarve metsässä pistäymiseen johtui. Jospa oli liian vahvan kahvin Äiti keittänyt.
Oli kahvi sitten vahvaa tai ei,
KARJAISU
vallan hirveä, kuului metsästä, -yhtäkkiä.
Wilijami se siellä karjui. Oikein sielunsa pohjasta.
Säikähti Äiti, säikähti Isä. Matleena valkeaksi valahti, Veikka suu ammollaan metsään tuijotti. Karhuko se, vai Susi-Hukka, oli Wilijamin tarpeillaan yllättänyt.
Eikä jäänyt asia karjaisuun. Säntäsi , suorastaan rakettina ponkaisi Wilijami metsästä.
Paidan helma vain perässä liehui, kun Wilijami Jokea kohti pinkoi. Nyt uskoi Isäkin Wilijamin tosissaan juoksua harjoitelleen, oli tämä vauhti sitä luokkaa.
Se, miksi Wilijami maailman ennätystä juoksussaan sivusi, selvisi äkkiä.
Huusi, karjui Wilijami suoraa huutoa juostessaan, minkä ääntä sai :
"Maa-ampiaisia, , -kele, -tana."
Ei Wilijami yleensä voimasanoja viljellyt, nyt niitä suorastaan, pinkomisen ohessa, sateli. Ilma sakeanaan kiroilusta sekä ampiaisista. Joelle yritti Wilijami, kiukustunutta ampiaisparvea karkuun päästä. Kiukkuisia olivat, Wilijami metsässä suoraan pesän katolle asiansa toimittaa aikoi.
Oli Wilijami kyykistynyt, pahaa aavistamatta, suoraan ampiasten maapesän päälle.
Nyt kokeiltiin pellolla toisissaan, kumpi kovempaa kulkee, Wilijami vaiko ampiaiset.
Heinäväki tuijotti hölmistynenä, ei siinä muutakaan tehdä voinut. Koskaan ei Äitikään kuulemma noin suurta ampiaisparvea, mikä nyt Wilijamia jahtasi, ollut nähnyt.
Sakeanaan oli ilma ampiaisia, peräti kiukkuisia.
Wilijami pinkoi minkä kintuistaan irti sai.
Pinkoi ja kirosi.
Vihdoin Joelle pääsi, veteen suinpäin, ei ollut aikaa Orjavaatteita riisua. Sinne Jokeen upottautui Wilijami, nenä vain veden pinnalla näkyi. Kiukkuinen ampiasparvi ei noin vain sovinnolla suostunut luovuttamaaan häiritsijästään, pesänsä likaajasta.
Kauan kiukkuiset ampiaiset veden yläpuolella surrasivat, koko ajan sai Wilijami vedessä liota. Ja oli tämä virtaava vesi , vaikka kesä olikin, kylmää.
Ilta alkoi himmetä, Wilijami edelleen joessa istui. Ei ollut pois tulemista.
Ampiaiset vain hetkeksi kerrallaan vainoamisensa luovuttivat. Wilijami joesta pois yritti päästä, heti oli parvi kimpussa taas. Sai pienen aikaa kuitenkin Wilijami Joen penkalla lämmiteltyä, ettei ihan jääkalikaksi jäätynyt
Vihdoin viimein luovuttivat ampiaiset. Uskoivat, ettei saalis vedestä ylös nouse. Siellä istuu vaikka tuomiopäivään saakka. Eivät olleet vihaiset Ampiaiset milläänkään Avustajien, häätäjiensä, hätistelystä.
Wilijamiressu hampaat loukkua lyöden, koko kroppa kylmästä täristen, pääsi joesta, pinteestään ylös vasta iltasella kömpimään. Oli Wilijami perusteellisesti jäässä. Umpijäässä. Sininen oli koko mies. Virtaava vesi kun ei kuumimmillakaan helteillä lämminnyt. Ei siellä mukulakuntakaan kauan kerrallaan viihtynyt. Saati tuntikautta istuksinut, niinkuin nyt Wilijami, pakosta tosin.
Kiireellä Äiti kuumaa mehua jäätyneelle Wilijamipololle tarjoamaan.
Vähitellen lämpeni, pikkuhiljaa alkoi mies sulaa.
Jutut olivat kuitenkin, huolimatta kylmästä kylvystä, ihan entiset.
Olihan Wilijami leijonankesyttäjäkin Sirkuksessa ollut, viis nyt yksistä vähäpätöisistä, mitättömistä ampiaisista.
Olisi kuulemma pois joesta päässyt, juoksemalla , milloin vain olisi huvittanut. Ei vaan nyt ollut huvittanut.
"Äkäne ol Jellona. Vaan mie sitä Petoa muutama kerra kuonolle silpasin.
Jo tokeni"
Entisellään, täysin entisellään, oli tämä Ylykämies-Wilijami.
Ei ollut kellään syytä huoleen, kaikki oli kohdallaan. Ei ampiaiset mitään muuttaneet.
Entiset olivat jutut, entinen oli Wilijami.
Perin olivat mitättömiä nyt Ampiaiset.
