Etsintäkuuluttaja sai haaviinsa yhden Justiinan
Runebergia ei meillä juhlittu lipulla, mutta leivokset ostin kauppareissulla. Torpan tytön muistelus jatkui täälläkin. Etsin hyllystä Johan Wreden 80-luvulla ilmestyneen kirjan
Se kansa meidän kansa on. Tapanani on lueskella sitä kansallisrunoilijan päivän aikoihin. Wrede on tutkinut Runebergia, Vänrikki Stoolin tarinoita ja 1800-luvun suomalaista kansakuntaa runojen valossa.
Muistit hyvin Torpan tytön ensimmäisen säkeistön. Sen luettuaan tulee mielikuva, miten miesjoukko palaa väsyneinä elopellolta kodin rauhaisaan lepoon.
Toinen säkeistö kertoo muuta:
Työns´on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohke´imman.
Kun päivä nous, se taisteluun jo oli lähtenyt,
kun voitto viimein saatihin, ol´ ilta ehtinyt.Runo etenee kansanlaulun tapaan. Tyttö portailla odottaa sotakentältä palaavaa sulhastaan, mutta äiti kertoo nuorukaisen paenneen taistelua, koska ei halunnut jättää rakkaitaan. Tyttö ei usko, vaan menee etsimään taistelukentälle jääneiden keskeltä sulhoaan löytämättä tätä sieltä.
Runo loppuu näin:
"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass´ en viihdy kauempaa,
kuolleissa kosk´ ei ollut hän, mä toivon kuolemaa."Wrede kirjoittaa, että runo ei kuvaa todellisuutta, mitään Torpan tyttöä ei ole ollut. Hän kirjoittaa myös, että Torpan tyttö on isänmaallisuuden papitar, jolta miehen petos vei mahdollisuuden sekä ylistää sankaria että surra suloisesti kaatunutta.
Mutta runo on kuitenkin tunnelmaltaan hieno, eikö totta.
Nyt pitää luovuttaa kone PP:n käyttöön, jatkan joskus toiste Vänrikistä.
