Golden Age Foorumi

WILJAMI- TAIMINEUVOS

Kaunista,lämmintä tulevaa suvea Kotopirtissä odoteltiin.
Vallitsi loskainen, kurainen, sulavan lumen aika. Kevät,oikeastaan kevätkesä jo. Kovin piti vielä talvi pintansa, vaan koitti kauniitkin alkukesän päivät. Alkoi luonto vihertää, vuokot kukkansa näytille toivat.
Vielä oli koulua jäljllä Pikkuveikalla sekä Juulilla. Sitten alkaisi tämä Veikan unelma, tämä oikea kesäloma. Ei käsittänyt Juuli,
mikä kummallinen ero sillä tavalliseen kesään oli, vastausta ei saanut Veikalta kysyttäessä.
Vain alta kulmain mulkaisu.
Alkoivat myös peltotyöt sekä metsänistutukset, mikäli joku metsäänsä oli myydä raaskinut.

Hieroja -Anni oli.
Mikä oli taimia istuttaessa.
Olihan Annilla Istustusmies omasta takaa.
Tämä Wiljami-ylkä.

Oli tehnyt talvella puukaupat, melkoiset, Anni puulaakiyhtiön kanssa.
Oli Annin mökki pieni, ahdas. Vaan metsäpä oli Annilla melkoinen, ihan koskematon puusto, vieläpä. Oli Anni sitä mieltä, jotta elääpi hieronnallakin. Mitäpä suuremmalla talollakaan tekisi. Siivottavaa vain lisää tulisi.
Oli Hieroja-Anni kuulu siisteydestään. Kova oli komento Wiljamilla. Ei sisätiloissa kessuteltu. Ryypiskely nyt olisi ollut vihoviimeinen teko. Tiesi Anni nykyisin Korpi-Paari olemassaolon. Vaan sen suvaitsi. Perusteena Wiljamin, Korpi-Paarin syvemmälle metsään muutto. Vaan nytpä alkaisi nämä istutushommat Wiljamille. Jotain leipänsä eteen tekisi nyt, yleensä makoileva ylkäkin.
Ei kysytty taaskaan Wiljamin mielipidettä.
Annin mielipide piisasi.

Niinpä hankkitui Wiljami istustushommiin.
Oli pakko.
Vaihtoi orjanvaatteet, pukunsa henkariin ripusti, mökin komeroon. Odottamaan taas maalikyläkäyttöä, jota ei näillä näkymin luvassa ollut. Oli taimimäärä melkoinen, hyvinkin siinä puolisen kesää vierähtäisi.
Ei joutanut makoilemaan Wiljami nyt.

Kuokka, lapio, olalle.
Metsään suunnisti Wilijami, istutushommiin. Kauniit päivät olivat, suosi luonto istustustointa, ei pisaraakaan vettä taivaalta ripeksinyt. Oli sadetta Wiljami suorastaan rukoillut, vaan eikun ei. Kuuma oli metsä. Mäkärät, muut verenhimoiset Inisijät Wiljamipolon melkein kuiviin kuppasivat. Tuskallista, kovin tuskallista oli tämä Istustuspuuha Wiljamille.
Vaan olipa siihenkin neuvokkaalla Wilijamilla konstinsa valmiina. Hätäkös noilla taimilla oli, ehtii ne vähemälläkin hosumisella.
Ja pakkokos niitä oli niin laajalle alalle istutella. Kunhan maassa olisivat.
Oli turhaa käveleksimistä, kuokan, lapion raastamista ympäri Annin melkoisen laajaa metsää.
Ei Anni tarkistamassa kävisi. Ainakin näin oletti Wilijami taimien kanssa tuskitellessaan.

Niin aloitti Wilijami oman metsänistutussunnitelmansa toteuttamisen.
Oli Korpi-paarikin sopivasti samalla puolen metsää missä istustushommakin tapahtui.
Kovin kutsui paari, kovin janotti istutushomma. Vaan oikopolkua pääsi Annin näkemättä linjapiilipysäkille, sitä tietä kaupunkiin, Alkopuotiin.
Pääsipä useinkin, Wilijami. Eipä tiennyt Hieroja-Anni mitään ylkänsä puuhista. Ei aavistustakaan ollut.
Iltasella viipyili Wilijami metsässä kovasti myöhälle, saattoipa havumajassaan yöpyäkin. Siispä ei erottanut Anni kovinkaan usein viinaksien aromia ylkänsä huokumisessa. Sekä osasi Wimjami mökissä oleillessaan Annin niin kaukaa kiertää kuin pieni mökki vain salli. Paljon oleilikin Wilijami mökin pihamaalla, näin kauniina suvena.
Selitteli Wilijami.

Näin jatkui metsäistutukset.
Ei käynyt Hieroja-Anni metsässään , ei siellä päinkään poikkeillut. Oli Annilla melkoisesti asiakkaita. Toukotöissään isännät kuka minkäkin paikan nitkauttaneet. Riitti toimintaa nyt hierojalla.
Omin nokkinensa sai Wiljami metsässä puuhastella. Ihan omatuntonsa mukaan. Perin oli laaja tämä Wiljamin omatunto.
Todettiin tämä laajuus Metsäherran tarkistuskäynnille poiketessa. Ei tätä käyntiä, Metsäherraa osannut Wilijami odottaa, ollenkaan lukuun ottaa.
Täysi  llätys oli. Täysi yllätys oli myös Annille sekä Metsäherralle Wiljamin istutussuunitelmat. Oli puuntaimet toki istutettu.
Vaan oli istutettu kaikki Korpi-Paarin lähiympäristöön. Ympäristön oli Wiljami liikaa käveleksimistä vierastaessaan parhaaksi istutuspaikaksi todennut.

Vaan eipä samoin todennut Metsäherra. Otti ja suuttui perusteellisesti. Täysin oli eri mieltä Wiljamin metsänhoitosuunnitelmasta. Vihainen oli Metsäherra, retuliininaama, oikein Herra kiroilikin, kun Wilijamin istutussunnitelmaa arvioi. Niin kävi, oli Wiljamin alusta aloitetteva, suunnitelmansa hylättävä.
Niin toimiva kuin se Wiljamin mielestä oli ollutkin.
Taas oli pakko.
Meni Wiljamilta koko kesä, ei auttanut rukoilutkaan. Ei auttanut sateen anelutkaan. Pari kertaa suvaitsi ukkonen jyrähdellä.
Ei auttaneet anelut Anniltakaan. Ei antanut periksi Hieroja-Anni.
Uusiksi meni. Ei ollut tulemista, elämistä mökissä, ellei uusiosuunnitelma, korjaustoimi, istutuksessa Wiljami-ylkälle sopisi.
Oli syksy jo alullaan, kun Wiljami seuraavan kerran Jakuaarillaan maalikylään polkaisi.

Siellä kertoili Puodissa :
" Metsäherlra miun ehtotuksesta hoitosuuntaa muuttel. Ol kuulemma miu suunnitelema paljokii parlemp. Ehottel hää yhteistyätäkii. Paljo harlkittii tät. Enhä mie kehant palrempi olla ku Iso Helrra. Jo vain jätin tuommose ehtotukse. Enhä mie kehtaa männä. Vaik sano minnuu jot Esospertti mie oon. Taimineuvokseks miut nimeskii."
Siinä Wiljamin ärrä kummasti sorahteli selitellessä istutuksien viipymistä.
Kuinka oli Wilijamin uusi suunnitelma paljon, paljon parempi.

Kyllä oli aika poika,- tämä Wiljami - Esospertti.
Kova poika oli.

juuli
.

PAKO

Oli heinä-aika.
Mukulakunnan suuresti inhoama heinä-aika.
Aurinko siniseltä, pilvettömältä tavaalta loimotteli täydellä terällään. Kaikki mahdollinen kukki, korea oli luonto. Ei sateen häivääkään, poutapilvet taivaalla nyt sinisyyttä hallitsivat. Nyt oli heinät seipäille saatava, ei voitu viivytellä, sateita odetteleman kärsinyt jäädä.

Oli Juuli jo monena kesänä haravamiehenä ahkeroinut, pakosta.
Pikkuveikka oli kasvanut, Juulin epäilyistä huolimatta, haravamiehen mittaan kuitenkin, Veikkakin. Se tiesi pellolle, heinäpellolle, haravamieheksi opettelua. Vaan eipä Veikka mielisuosiolla hommaan suostunut. Milloin oli varvas kipeä, milloin oravat metsässä kävyillä jalkoihin heitelleet. Kipiät nyt olivat, ei kärsi haravoida, ei ollenkaan. Eipä huomioitu oravia eikä varpaita. Pellolle oli Veikankin, syistään huolimatta, tultava.
Oli toinenkin, nyt tosipulma, ei saataisi tällä miehityksellä heiniä ajoissa korjuun. Muisti isä Wiljamin, ylkämiehen. Joutilaana siellä Hieroja-Annin mökissä taas makoili. Onnistuisikohan puhumaan Annille, jotta ylkänsä heinäkasakaksi päästäisi.
Oli viimekertainen heinänteko saanut äkillisen lopun, Annin suivaannuttua Wiljamin Korpipaari- poikkeiluihin. Jatkuviin.
Niin lähti isä kyselemään. Onnistuihan se. Anni todennut vain yksikantaan, tuhahtanut, jotta joutaahan tuo, mitä tuossa makoilemassakaan tekee. Joutaa se, hyvinnii.
Wiljamilta ei kysytty. Eikä siihen Wiljamilla sanomista, minkäänlaista olisi ollutkaan. Mökisssä oli Anni se joka elämän laadun, kulkemisen määräsi. Wiljami oli joutomies joka jotenkin oli Annin mökkiin osunut.

Seuraavana aamuna saapui Wiljamiylkä pyörällään, peräti prässipuku päällä, heinätöihin. Kertoi kylillä aamutuimaan käyneensä, apteekissa, mistä tämä puku-asu johtui. Äiti epäillen pukuasiaan suhtautui, itsekseen mietti, taisi olla Wiljami yöllisillä reissuillan, tuskin oli Annin mökissä yötään viettänyt.
Samahan tuo nyt oli, ei ainakaan lähikuusikossa kuusen juurella sijaitsevan Korpi-Paarin kautta tällä kertaa ollut poikkeillut Wiljami. Anni kun viinaksiin perin epäävästi suhtautui, keksi Wiljami lähmetsästä tiheän kuusenalustan, missä viinaksensa säilytteli.
Ja nautti.

Vaan oli aamu mitä aurinkoisin, heinäilma mitä parhain.
Kahvit juotiin, puurot syötiin. Wiljami orjanvehkeet, niin niitä työhousujaan nimitti, vaihtoi, pellolle suunnattiin.
Veikka naama happamana, ei ilme auttanut, tultava oli. Juuli, vähän vanhempi isosiukku, jo tiesi kokemuksesta ettei auta happamuus.
Tuoksui vastaniitetty heinä, sirittivät sirkat.
Oli armoton työmies tämä Wiljami, lauleli, heinät suorastaan lensivät seipäille. Oli Juulilla täysi työ perässä haravoida. Veikan haravointi oli lähinnä haravan kannattelua, ei syntynyt jälkeä vielä, ei minkäänlaista.
Hankoamisen lomassa Wiljami puhui. Puhui lakkaamatta.
Kertoi nuorena urheilleensa, Kiinan keisarin hovissakin painoja nostellut, sumo-painiakin harrastanut. Oli oikein Sumo-mestari. Kiinan hoviin valtameriä valtamerilaivoilla seilatessaan, vieraita maita kierrelessään eksynyt.
Myös pikajuoksua sekä aitajuoksua oli harjoitellut. Näitä oli Selekiassa, isänsä, Kuninkaan hovissa, pikkupoikana harrastellut. Peräti Selekian mestari oli tässä pikajuoksussa. Isä uskaltautui ääneen arvelemaan, olisiko Wiljamin juoksut olleet lähinnä isäntien karkuunjuoksua piikojen aitasta yöaikaan. Ei tästä tämä, aina iloinen Wiljami toki suutahtanut. Väitti kivenkovaan mestari olevansa. Ja mielissään oli kun piioista puhuttiin.

Päivä heinähommissa iltaa kohden kului. Kuuma oli.
Kesken hankoamisen ilmoitti Wiljami äkisti, jotta nyt pitää metsikössä poiketa, oli yllättänyt äkillinen tarve heinämiehen. Mitäpä siinä, Wiljami metsään asialleen, toiset heinätöitä jatkoivat.

Oli juotu päiväkahvit korista, mukana olevasta välillä. Tästäköhän se Wiljamin äkillnen tarve metsässä pistäymiseen johtui. Jospa oli liian vahvan kahvin äiti keittänyt. Oli kahvi sitten vahvaa tai ei,
KARJAISU
vallan hirveä, kuului metsästä, yhtäkkiä.
Wiljami se siellä karjui. Oikein sielunsa pohjasta.
Säikähti äiti, säikähti isä. Juuli valkeaksi valahti, Veikka suu ammollaan metsään tuijotti. Karhuko se, vai Susihukka, oli Wiljamin tarpeillaan yllättänyt.
Eikä jäänyt asia karjaisuun. Säntäsi , suorastaan rakettina ponkaisi Wiljami metsästä.
Paidan helma vain perässä liehui, kun Wiljami jokea kohti pinkoi. Nyt uskoi isäkin Wiljamin tosissaan juoksua harjoitelleen, oli tämä vauhti sitä luokkaa. Se, miksi Wiljami maailman ennätystä juoksussaan sivusi, selvisi äkkiä.
Kiljui, karjui Wiljami suoraa huutoa juostessaan, minkä ääntä sai :
"Maa-ampiaisia, , -kele, -tana."
Ei Wiljami yleensä voimasanoja viljellyt, nyt niitä suorastaan, pinkomisen ohessa, sateli. Ilma sakeanaan kiroilusta sekä ampiaisista. Joelle yritti Wiljami, kiukustunutta ampiaisparvea karkuun päästä. Kiukkuisia olivat kun  Wiljami metsässä suoraan pesän katolle aikoi toimittaa asiansa. Oli Wiljami kyykistynyt, pahaa aavistamatta, suoraan ampiasten maapesän päälle.
Nyt kokeiltiin pellolla toisissaan, kumpi kovempaa kulkee, Wiljami vaiko ampiaiset.
Heinäväki tuijotti hölmistynenä, ei siinä muutakaan  voinut tehdä. Koskaan ei äitikään kuulemma noin suurta ampiaisparvea, mikä nyt Wiljamia jahtasi, ollut nähnyt.
Sakeanaan oli ilma ampiaisia, peräti kiukkuisia.
Wiljami pinkoi minkä kintuistaan irti sai.
Pinkoi ja kirosi.

Vihdoin joelle pääsi, veteen suinpäin, ei ollut aikaa orjavaatteita riisua. Sinne jokeen upottautui Wiljami, nenä vain veden pinnalla näkyi. Kiukkuinen ampiaisparvi ei noin vain sovinnolla suostunut luovuttamaan häiritsijästään, pesänsä likaajasta.
Kiukkuiset ampiaiset veden yläpuolella surrasivat, koko ajan sai Wiljami vedessä liota. Ja oli tämä virtaava vesi , vaikka kesä olikin, kylmää.

Ilta alkoi himmetä, Wiljami edelleen joessa. Ei ollut pois tulemista. Ampiaiset vain hetkeksi kerrallaan vainoamisensa luovuttivat. Wiljami joesta pois yritti , heti oli parvi kimpussa taas. Sai pienen aikaa kuitenkin Wiljami joen penkalla lämmiteltyä, ettei ihan jääkalikaksi jäätynyt.
Vihdoin viimein luovuttivat ampiaiset. Uskoivat, ettei saalis vedestä ylös nouse. Siellä istuu vaikka tuomiopäivään saakka. Eivät olleet vihaiset ampiaiset milläänkään avustajien, heinäväen, häätäjiensä, hätistelystä.

Wiljamiressu hampaat loukkua lyöden, koko kroppa kylmästä täristen pääsi joesta, pinteestään ylös vasta iltasella kömpimään. Oli Wiljami perusteellisesti jäässä. Umpijäässä. Sininen oli koko mies.
Virtaava vesi kun ei kuumimmillakaan helteillä lämminnyt. Ei siellä mukulakuntakaan kauan kerrallaan viihtynyt. Saati tuntikautta istuksinut, niinkuin nyt Wilijami, pakosta tosin.
Kiireellä äiti kuumaa mehua jäätyneelle Wiljamipololle tarjoamaan.

Vähitellen lämpeni, pikkuhiljaa alkoi Wiljami sulaa.
Jutut olivat kuitenkin, huolimatta kylmästä kylvystä, ihan entiset.
Olihan Wiljami leijonankesyttäjäkin Sirkuksessa ollut, viis nyt yksistä vähäpätöisistä, mitättömistä ampiaisista. Olisi kuulemma pois joesta päässyt, juoksemalla , milloin vain olisi huvittanut. Ei vaan nyt ollut huvittanut.
"Äkäne ol jellona. Vaan mie sitä petoa muutama kerra kuonolle silpasin. Jo tokeni"
Entisellään, täysin entisellään, oli ylkämies-Wiljami. Ei ollut kellään syytä huoleen, kaikki oli kohdallaan. Ei ampiaiset mitään muuttaneet.
Entiset olivat jutut, entinen oli Wiljami.
Perin olivat mitättömiä nyt ampiaiset.


juuli
.

 




SÄRKYVÄT MUNAT

Asusti pikkumökissään Kirkonkylässä  rouva, Amalia-rouva, hieno kuin riikinkukko, kaunis, iloinen. Kilttikin. Vaan oli suustaan ronskinpuoleinen. Veti reippaasti vertaa Taiteilija-Violalle. Kissoja molemmilla, lukumäärää ei kumpikaan rouvista tarkkaan tiennyt. Kanat sensijaan oli heppö laskea, ei yhtään ainutta Amalialla ollut.
Yksin asusteli, ei ollut maalikylissä kanaloita pahemmin. Oli munat  Puodista noudettava, jos aikoi lettuja tai muita munantekeleitä syödä.
Oli tulossa viikonloppu.
Tiet olivat vaarallisen liukkaat, sama tauti vaivaa teiä nykyisinkin. On hiekka , oli silloinkin, ilmeisesti Suomenmaasta loppu, tai ainakin kortilla. Oli Amalian Puotiin suunnistettava,  muutakin einestä oli  hankittava. Tulisi kenties vieraitakin Amaliaa ilostuttamaan. Poika ainakin, perheineen. Vaikkei Amalia paljon Pojan villistä jälkikasvusta välittänyt. Tuppasi joka paikan tutkimaan tämä viliskantti. Olivat vaarassa kaikki Amalian arvokkaat posliinit, astiastot. Lisäksi kiskoi kissoja hännästä. Leikkasipa yhden viiksetkin.  Oli kuulemma nätimpi niin. Tiellä vain kissalla. Pojan mielestä, Amalian ei.
Kissalta ei kysytty.

Lähti siis Amalia-Rouva Puotiin. Varovasti kävi Amalian Puotimatka. Kovin oli kaljua, jäistä ja liukasta.
Perille kaatumatta,  Puotiin astui.
Hiljaista näin aamutuimaan, kauppias yhtä hienon näköistä herraa, yhtä ainoaa asiakasta palvelevan näkyi.
Kukahan oli, vierailulla varmaaankin, mietti Amalia mielessään. Hieno oli herra, hattu ja kaikki, kun maalikylän miehillä päässä ryttyili lippalakki, tavallinen varuste. Sekin perintönä vaarilta saatu.
Tuli Amalian vuoro, herra vielä jotan hyllyistä tutkiskeli.
"Niit munnii, miul ei oo omast takaa." kailotti Amalia.
Kauppias yritti hyssytellä, herraa vilkuili. "Nii, onha niit minul monest olt tarjol, en vaa huolinu ole, ties kui vanhoi ois olleet. Jos vaik kukomunnii ois olleet" jatkui Amalian kuuluva kailottaminen. Hattuherrakin jo Amaliaa vilkaisi.
Kaupat suoritettiin, ostokset maksettiin.

Yhtämatkaa poistuivat Amalia ja hattuherra Puodista. Kävi vieläpä niin somasti, oli yhteinen kulkusuunta kotiinkin, kummallakin.
Edessä oli  jyrkkä, liukas mäki, kirkonmäki. Kirkkojoki vielä vieressä virtasi jäättömänä. Sitä sitten ylös kumpikin taiteilemaan. Oli liukas, kavala oli tämä kirkkomäki.  Siihen aikaan ei ollut puodeissa minkäänlaisia munakennoja, ruskeaan paperipussiin kananmunat varoen puotilainen pakkasi. Nyt oli kummallakin munat pusseissaan muiden ostosten lisäksi. Varoen, hiljaa edettiin, ei ollut hiekoitettu mäkeä laisinkaan. Niinkuin ei muitakaan kulkemisreittejä.
Amalia vilkaana, puheliaana, piti seuranpidosta huolen, ei herra paljonkaan, ei oikeastaan lainkaan, puheenvuoroa saanut. Puolessa väliä mäkeä kuitenkin seisahduttiin, henkeä vedettiin, nyt sai herrakin puheenvuron, Amalian hetkeksi hiljetessä. Totesi herra : "On varovasti nyt mentävä, liukas, liukas on mäki. Menee vielä munat rikki, On niin herkkiä särkymään."
Ja siihenkös vastasi, riemastui ihan Amalia : "Voi sen toki. Munat ne voikii särkyy, vaan on miun tään vanhan röppösen kanssa iha mukava männä litkutella. Ei oo särkynt viel, vaik oon monasti langennu, vanha ihmine. Litsaus vaa kuuluupi, särkynt ei oo milloinkaa. Kokemuksest mie tiijä. Ehjän, iha ehjän on säilynt. Alpertti-vainaaki kovast kehu, mite on ehiän ja tuoreen säilynt."
Ei virkkanut herra Amalian jutusteluun yhtään mitään. Ei sanan sanalla kommentoinut.
Matka varoen jatkui, luntakin hiljalleen sadella alkanut. Vielä oli Amalialla asiaa, ennen kotiportilleen kääntymistä : " Ny kun tuota luntakii sateleepi, niin herra astuupi nyt varoen, ettei säry munat. Eipä tult lume alt sit niit kaivella. ja mitä se frouvakiin sannoo, jos herra munansa särkeepi. Jääp ilman kokonaa. Voi toraisa olla. "
Niin kääntyi Amalie pihatielleen. Herra matkaansa munineen jatkoi.
Kotiinsa saapui munaretkeltään tämä hattuherrakin.
Pappilaan. Pitäjän uusi kirkkoherra.
Rouvalleen virkkoi : "Kukahan oli tämä puhelias rouvasihmnen, jonka kanssa yhdessä puodista palailtiin. Olipa puhelias rouva. Mutta oli siellä liukasta." Munista ja Amalian puheista ei kirkkoherra sanaakaan rouvalleen maininnut. Kysellä yritti rouva. Vaan vaikeni  kirkkoherra. Pääasia, munat, kuitenkin ehjinä säilyivät.
Ei tullut toraa.

Ehjät munat kirkkoherralla.
Rauhallinen oli viikonloppu.

juuli
.

Pari kuvaa,,,

Missä on kaikki täältä ?

Kuola valuu !

juuli

Kaunista juhannusta.