Olen aina ollut jalat maassa-tyyppiä. En oikein usko mihinkään, mitä ei voi järjellä selittää. En usko vaihtoehtolääkitykseen, enkä -hoitomuotoihin, en astrologiaan, kivillä parantamiseen enkä kätten päälle panemiseen. Olen aina ajatellut, että mikään lahkosaarnaaja ei minua saisi kaatumaan kirkon käytävälle!
Olen nyt lukenut Viisaan ikääntymisen opasta, kirjoittanut Lewis Richmond. Ja uskokaa tai älkää, minä meditoin tänä aamuna kirjan ohjeiden mukaan. Tarkoitus oli tyhjentää mieltä, mutta huomasin, että ajatukseni pomppivat sinne-tänne. Mutta siinä huokuessani, sain pari varteenotettavaa ahaa-elämystä. Toinen koski itseäni ja toinen poikaani. Että ihan hukkaan ei mennyt. Huomenaamulla jatkan.
Kai tämä jotenkin liittyy onnellisuuteen?
