Nyt on Kun kyyhkyset katosivat luettu ja palautettu jonottajille.
Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Tämä sanalasku tuli mieleeni, kun lopulta laskin kirjan kädestä. Muutama kymmen ensimmäistä sivua luettuani epäilin jo järkeäni (syytä epäillä), kun en saanut selvää henkilöistä, kuka on minäkertoja, kuka on rooliaan ja puoltaan vaihtava serkku, kuka miestään inhoava vaimo, ketkä olivat kenenkin perhettä. Mietin jo henkilökartan laatimista. Mutta sitten kerronta imaisi mukaansa ja ymmärsin henkilökuviot.
Oksanen osaa fiktion keinoin kuvittaa Viron historiaa. Jotakin siitä tiedän, mutta en tarpeeksi. Syynä on kai se, ettei omana kouluaikanani juuri puhuttu tai kirjoitettu julkisuudessa sukulaiskansan vaiheista toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen. Elettiin itsesensuurin ja rautaesiripun aikaa.
Kirjaa lukiessa tuli mieleen ilmiö "voittajan vankkureille hyppääminen". Kun oma etu vaatii, kääntyy takki ja mieli. Edgar-serkku oli sellainen kameleontti, milloin saksalainen, milloin venäläinen.
Kirjassa kuvattiin myös "sotamorsian"-teemaa. Samasta aiheesta meilläkin on paljon kirjoitettu.
Enpä enemmän kirjoita, etten syyllisty juonipaljastuksiin. Kirja antoi ajattelemisen aihetta.