.
OMENAT
Oli varttunut Matte pikkutytöstä, huomaamatta melkein, Aikaiseksi.
Tai oli ainakin olevinaan.
Koulu oli tosin jo käyty. Vaan Elämänsuunta, mihin tässä nyt oikein ryhdyttäisiin, oli hakusessa
Asui kotona vielä. Ei siitä nyt vielä minnekään muutettaisi. Äidin mielestä vielä keskenkasvuinen.
Työpaikka oli löytynyt heti koulun päätettyä, ei ollut kuin pari päivää lomaa pidetty.
Vaan mitä sillä lomalla, ainakaan omasta mielestään, tehnytkään.
Ei yhtään mitään. Parempi oli heti rahan hankinta , oman , aloittaa.
Ja niin aloitti.
Harjoittelijana konttorissa. Loppuikänsä kestävän työnteon.
Palkasta, tai sen suuruudesta, ei voinut puhuakaan.
Sai muutamat sukkahousut sekä meikkinsä kustannettua.
Työpaikkka kuitenkin oli, se oli tärkeintä.
Pääsee oman elämän alkuun.
Konttorissa olivat työt lähinnä postin jakelua, keskuksen hoitoa sekä kahvinkeittoa.
Konttorin siivous, lattian peseminen, kuului myös joka perjantai työnkuvaan
Sen suoritti Matte Pitäjän Nimismiehen alushousuilla.
Oikein flanellikalsareilla. Pitkälahkeisilla.
Naurun paikka oli konttorin naisille, kun lattialuutun vyötärössä huomasivat
Nimismiehen nimen pesulalappuun, kanttinauhaan kirjoitettuna.
Konttorin kanssa, samassa kerroksessa, toimi matkustajakoti, josta kalsarit, nyt lattialuutut,
olivat jotenkin nykyiseen tehtäväänsä kulkeutuneet.
Mutta ei nimismiehen kalsarit mieltä painaneet.
Oli Mattepololla huolia.
Pojat, ne entiset kiusankappaleet, olivat sangen tärkeiksi nyt muuttuneet.
Eikä ollut jonka kanssa styylata.
Nimenomaan styylata. Ei missään nimessä vamhanaikasta sanaa, seurustelu, hyväksytty.
Styylattiin.
Kylän pojat olivat, salaa tietenkin, suunnitelleet Omenavarkausreissun
liepeillä asustavan yksinäisen Vanhanpojan puutarhaan.
Tähän luvattomaan tekoon, omppuvarkaaksi oli Matten nyt Poika, oikein Poika , houkutellut .
Ja tietenkin oli Matte Valmis. Valmis mihin Poika vaan ikinä ilkesi ehdottaal.
Jospa sitten vaikka alkaisi se tärkeä Styylauskin.
Ei alkanut Styylaus hyvissä merkeissä.
Kovin oli Matte Poikaan ihastunut. Poika oli, niinkuin asiaan välttämättä kuului, Mattea vanhempi.
Ei tehonneet naapurin Tanelin pitkät silmäykset. Oli Tanelikin jo melkein Aikainen, vaan oli nuorempi.
Siksipä ei minkäänlainen styylaus missään nimessä tullut Tanelin kanssa kuuloonkaan.
Kahden vuoden ikäero oli ylittämätön.
Vaan ihan Eri Luokkaa oli tämä Poika.
Sai Matten ylipuhuttua kolttoseen. Ei se suuria vaikeuksia tuottanutkaan.
Oli Vanhapoika kuulemma puoliksi kuuro sekä liikuntavammainen, ei perään pystyisi juoksemaan, vaikkka omanavorot puuhissaan yllättäisikin. Mikä Pojan mukaan oli varsin epätodennäköistä.
Siispä eräänä syysyönä, kuutamoyönä, pitihän jotain puutarhassa nähdäkin, suunnisti Vorojoukkio näihin omenavarkaisiin.
Matte tietenkin mukana.
Hiljaa, äärettömän hiljaa kiivettiin Vanhanpojan pihaportin yli. Ei uskallettu porttia avata, ties jos vaikka narahtaisi.
Hiljaa, kuin sukkasillaan, hiipi Matte omenatarhaan. Tarha olikin yllätys, ei kuvitellut sen noin suuri olevan.
Siisteissä riveissä, monissa, viivasuorissa, seisoivat omnepuut kuutamossa.
Poikasakki ensimmäisen puun alle suuntasi, rinkoon käsiksi ja kovakourainen ravistus.
Maahan, ulottuville, putoili tosi isoja, makoisan näköisiä, punaposkisia omenoita.
Vaan ei kauan ehditty puita ravistella. Aukeni punaisen tuvan ovi apposen ammolleen.
Kuului vertahyytävä karjaisu :
"SEIS ja justiinsa tai ....."
Jäykistyi Mattesuolapatsaaksi, jähmettyi kauhusta.
Oli kuullut puhuttavan Vanhanpojan äkkipikaisuuudesta, asekin juorujen mukaan tällä oli.
Pojat eivät jääneet toista käskyä odottelemaan, saivat jalat alleen, pakoon tarhan laidalla olevan ojan yli loikkivat. Pakenivat minkä kintuista lähti.
Nyt löytyi Mattelle Jalat . Kuuluivat jo lähestyvät vanhanpojan askeleet. Säntäsi pakoon mitä jaloistaan irti sai.
Yritti hypätä valtaojan yli. Vaan sinne mätkähti. Kura lensi. Ylös ei päässyt. Syvä oli tämä tarhaoja.
Raskaat askeleet, joita vihainen karjunta säesti, lähestyivät. Taskulamppu suuntautui likomärkään ojassa kastuneeseen Matteen.
"Heh, likkalapsiko se täällä möyrästää yksinään, luulin isommakin joukon liikkeellä olevan," kuului taskulampun takaa.
Mieshän naureskeli. Ei ollut kuuroudesta tahi liikuntakyvyttömyyydestä tietoakaan.
Auttoi Matten ojasta. Tupaan vaatteet kuivattelemaan käski. Ei ymmärtänyt Matte asian saamasta käänteestä enää mitään.
Vaan selvisipä asia tuvassa. Keinutuolissa istui tämä paljonpuhuttu, avuttomaksi mainittu Vanhapoika.
Eipä ollut avuton eikä alkuunkaan kuuro tämäkään Mies.
Tiukkasi ankaraan äänensävyyn, mitä tyttö teki omenatarhassa yksinään tähän aikaan yöstä.
Matte valehteli, sanoi eksyneensä. Katui valehteluaan jo nyt. Ei aikonut, Pojasta varsinkaan, kannella.
Totesi Vanhapoika :
" No, olkoon. Kyllähän minä sen arvaan. Mutta että likkalapsi ja yksinään. Pitää olla julmettu omenahimo,
ihan sairaudelta vaikuttaa. Etkös sinä muuten olekin Ollin tyttö. Mikset sinä tule omenia luvallisesti pyytämään. Saisithan sinä likkariepu niitä."
Silloin häpesi Matte todenteolla, lattianrakoon toivoi vaipuvansa. Pikkulikaksi itsensä tunsi. Oli Poru lähellä.
Lisäsi Vanhapoika vielä tätä Matten kurjuutta :
" Veljenpoika lomalle sattui. Hyvä olikin, ethän sinä likkariepu siellä pimeässä olisi päässyt auttamatta ojasta ylös."
Jatkoi juttuaan. Kehui Ollin , Matten Isän, ensiluokan työmieheksi.
Ei kuulemma olisi Ollin likasta tämmöistä uskonut.
Vihdoin loppui Saarna. Lupaus oli Vanhallepojalle annettava omenatarhavierailujen loppumisesta. Ei saisi toistua.
Matte kotiin pääsi viimein tallustelemaan. Vastoin odotuksia, ei tästä kolttosesta kuulunut sanaakaan jälkeenpäin.
Ei kannellut Vanhapoika.
Poikaa, ihastustaan, ei Matte halunnut nähdäkään. Saati suostunut tapaamaan.
Ohi oli Styylaus. Ohi oli Omenavarkaudet .
Vaikkei ikinä saisi styylata, ei lähtisi Omenavarkaisiinkaan.
Ei ole lähtenyt.
On Osto-Omenoissa.
.
.