VEIKAN LAULU
Syys tuli.
Kesä muistoihin kirjattiin, harvinaisen aurinkoinen, kuuma Intiaanikesä.
Oli nyt väriloiston aika, vaaan ei kauan sekään kestänyt, pois syksyn
tuivertavat tuulet lehdet riipoivat.
Alastomat puut lumipeitettä suojakseen odotivat.
Oli alkanut sekä matleenan että Pikkuveikan, oikeastaan nyt -Veikan-, koulu.
Veikalle oli vihdoin viimein hankittu uusi pyörä, siis uusvanha sekin.
Sininen ja musta oli.
Ei ollut kellään, tuskin koko naapuristossa varaa uusiin, upouusiin pyöriin.
Oliko niitä sodan jälkeen heti saatavissakaan, ei ole matleenalla tietoa.
Joka tapauksessa oli pyörä uusi Veikalle.
Vanha oli loppuunajettu, ensin ties kuinka moni ajaja, sitten matleena, vielä Veikkakin koulumatkansa poljeskellut.
Oli ylpeä, pyöräänsä kehuskeleva nyt Veikka. Kelpasihan sitä kehua, oli pyörä liki uuden veroinen. Vanha oli isän sanaassa jo hengenvaarallinen romisko, kaatopaikalle jouti. Ei viety, Isä pyörän osiin purki, jospa joskus noitakin osia tarvittaisiin.
Mitään ei hävitetty, vanhaa, oli pula kaikesta silloin.
Sodanjälkeinen pula-aika.
Näin sitten poljeskelivat koulumatkansa kumpikin pieni Koululainen uusvanhoilla polkupyörillään. Nopeasti taittui näillä matka. Vihreät, ne olivat uudet kuitenkin, reput kummallakin selässään.
Koulunkäynti, se Veikan niin kaihoten suuresti odottama,
ei osoittautunutkaan pojalle niin erityisen mieluiseksi.
Lukemisen opettelu oli vaivalloista, laskeminen sujui sensijaan, päinvastoin kuin siskolla, hyvin. Oletti poika ilmanmuuta lukemaan oppivansa pelkällä opettajan kuuntelemisella.
Laulu, se oli Veikan toinen haittatekijä. Suuri.
Ikänsä oli Veikka lauleskellut. Ensin Äidin opettamia lastenlauluja lauloi poika. Sitten ilmestyi lasten elämään tämä Väinö-Merenkulkija.
Tämä se, Väinö, varsinaiset viisut, renkutukset Veikalle sekä matleenalle opetti. Suutarintyttärestä Rovaniemen Markkinoihin. Kaikkea mahdollista siltä väliltä. Nämä olisi Äiti ilman muut Pannaan julistanut, vaan olipa tämä Väinö kaukaa viisas, kielsi Äidin kuullen lauleskelemasta oppimaansa. Isästä ei ollut niin väliä, kuulemma.
Niinpä stten monet eläinystävä-ristimiset, Sylvi-Kukon, Jussi-Kanin, Mirkku-Kollikin, sujuivatkin Suutarintyttäret-Rovaniemen Markkinoilla säestyksellä. Varmuudeksi veisattiin kuitenkin Ystävä sä lapsien-virsikin. Se tuntui jotenkin enemmän asiaankuuluvalta. Ainakin hautajaisissa.
Nyt oli tästä laulamisesta kehittynyt ylitsepääsemätön pulma Veikalle.
Tiedossa oli, ettei Veikalle ollut lahjoitettu, Laulunhaltijattaret ilman jättäneet, ei antaneet Veikalle laulunääntä ollenkaan.
Päin seiniä, nuotin vierestä täysin, meni jokaikinen Veikan laulama laulu.
Koulussa kuitenkin opetettiin lauluakin, kuului laulu ilmanmuuta oppiaineisiin.
Oli jopa laulupakko.
Vaan ei ollut pakko, - ei Veikan mielestä.
Tuli Veikan kammoamat laulunkokeet. Ensimmäiset laatuaan Veikan elämässä.
Oppilaat, kukin vuorollaan, Opettaja soittaman urkuharmonin viereen seisomaan ja laulamaan. Opettaja harmonilla laulajaa säesti. Kaikki sinne astelivat sovinnolla, osasi sitten laulaa tahi ei.
Veikka ei.
Ei millään. Ei suostunut edes pulpetistaan nousemaan. Istua tökötti paikollaan, pulpetin kantta äkäisenä, yrmeänä katseli.
Kuuroille korville kaikuivat Opettajan käskyt. Ihan viereenkin tuli Opettaja, maanitteli, melkeinpä rukoili, mutta, - ei. Opettaja luovutti. Oli keinot Veikan laulamiseen saamiseen lopussa.
Opettaja tiesi Veikan kuitenkin laulevan, vaikkakin nykyisin yksikseen. Mitä nyt tehdä, vihdoin keksi Opettaja.
Pyysi, käski siis, Veikan luokkaan jäämään koulun päättymisen jälkeen.
Poika tietenkin jäi. Pakko kun oli.
Koulu loppui siltä päivältä, Veikka luokassa jurona, yksikseen mökötti. Opettaja katseli Veikkaa pöytänsä takaa, kysyi mököttäjältä :
"Mitenkäs nyt, kukaan ei kuule, jospa nyt joku helppo laulu laulettaisiin. "
Ei, ei käynyt laulaminen.
Nyt tuskastui Opettja kunnolla, alkoi Veikkaa sättimään, uhkasi poikaa jopa luokalle jäämisellä.
Tämä naula veti. Suinsurminkaan ei halunnut poika, ei halunnut yhtään päivää, ei tuntia käydä kolua enempää kuin oli pakko.
Pulpetissa istuen , suorastaan karjaisi poika, antoi tulla kaikin äänivaroin :
" Rovaniemen markkinoilla möin mä Lapin Kultaa, sitähän on mulla..."
Oli tämä Opettaja uskovainen. Sen tiesivät oppilaat, Veikkakin varsin hyvin. Tiesi lisäksi,
ettei tätä laulua ei Opettaja uskovaisena kuuntelisi. Siksi sen valitsikin.
Suorastaan itku kurkussa kiljaisi Opettaja Veikkaa lopettamaan tällä punaisella minuutilla laulamisen.
" Riittää, riittää, ihan kokonaan nyt hiljaa."
Loppui siihen paikkaan Veikan laulu.
Loppui Opettajan laulukäskyt.
Poika kotiin pyöräilemään.
Isä kysymään, mikä Veikka viivytti, oliko rallia ajeltu naapurin Tanelin kanssa sorakuopalla.
"Ei ajeltu, minä lauloin. Opettaja käski."
Isä vielä enemmän ihmettelemään, miksi sitä laulamista koulun jälkeen harjoitettiin
Tunnithan sitä varten olivat. Ainakin Isän kouluaikoina. Poika syyn selitti. Isä kyselemään, minkä laulun sitten oli Veikka Opettajalle uhkailtuna luokalle jäännistä laulanut.
Kertoi Veikka.
Nauramaan purskahti isä, nauroi ihan kaksinkerroin. Oli Isänkin tiedossa, tietenkin, tämä Opettajan uskonnollisuus.
Koulua käytiin tavalliseen tapaan, läksyt tehtiin, Veikkakin jotenkuten ne selvitti.
Tuli Joulutodistusten jako , komeili Veikalle todistuksessa laulun kohdalla pelkkä viiva.
Ei ollut kuitenkaan kukaan vihainen. Oli Äiti sitä mieltä, ettei ketään, varsinkin laulutaidotonta,
saisi laulamaan pakottaa. Ei osanneet kaikki laulaa, oli oppimaton taito se. Jos ei, ei oppinutkaan.
Koko kouluaikanaan ei Veikka laulanut luokan edessä. Eikä koulun jälkeenkään.
Ei jäänyt luokalleenkaan, kertaakaan.
Viiva.
Kuitenkin oli Veikka edes yrittänyt.
Eikä yrittänyttä laiteta.
Olihan se jotain, -sekin.
Näytä kirjoitukset
Tämän Otoksiako, tämän amatöörikuvaajanko Otoksia, sitten pitää ihailla.
