ÄlyVähä

[matleena]

.


TAIDE

Sai kuin saikin Ystävätär Miri ylipuhuttua Matleenan taidenäyttelyyn.
 Eikä mikä tahansa näyttely ollutkaan, oli peräti Maailman Nykytaiteen näyttely
ARS -80, Ateneumissa, taiteen Pyhäkössä

Oli Miri tarkoin selvillä Matleenan taidesuuntauksesta. Tiesi hyvin että tämä nimitti nykytaidetta nimillä Roina & Rompe.
Vanhoja mestareita, Edelfeltin Akkaa ja kissaa, Poikaa ja Varista olisi voinut sensijaan vaikka viikon syömättä tuijotella.
Lähti kuitenkin velvollisuudentunteesta.
Jonoteltiin, paljon oli väkeä joutavaa nähtävää saapunut tuijottelemaan. Sisään avariin, korkeisiin, juhlallisiin saleihin kiemurreltiin jonossa kuin koululuokka teokselta toiselle. Huomasi Matleena  eräässä salissa jalustalle nostetut vanhat maitorattaat, jotka oli koristettu kuusenkävyillä. Hyvin yllätyksellistä, omituista oli muukin ns. taide. Ei ollut toivoakaan yrittää arvata edes, mitä taulut esittivät..
Kärsi Matleena.  Nautti Miri.
Ilmoitti Juuli ensi töikseen myös oman taidenäyttelyn pystyttävänsä. Kunhan inventoisi ensin vanhan Mummolan sekä kotitalon vintit ja varastot. Taidetta löytyy takuuvarmasti.
Melkoinen jono, ihmetellen näkemäänsä, kiersi huoneesta, salista toiseen.

Oli kulman takana ovi. Tavallinen ovi.
Miri tietty avasi.
Oli innokas näkemään minkälainen yllätyksellinen Teos oven takana mahtoikaan piileksiä. Ovelle pakkkautui melkoinen ihmisjoukko, joka tönien yritti nähdä, mitä hienoa siellä oikein oli. Niin tietty Matleenakin.  Kurkisteli Mirin olan takaa.
Tähän pieneen huoneeseen oli sijoitettu istuva Miespatsas.
Millä Patsas istui, sitä ei Istuskelijan koon vuoksi näkynyt. Joilla oli parempi näkyvvys Taideteokseen, ihmettelivat suureen äänen,

- Onpa elävä Teos , ihan on kuin oikea. Oikein on näköinen, aito. Tosiaan upea on.

Äkkiä avasi Näköispatsas suunsa. Puhumaan puhkesi Patsas :
" Kukahan sitä vessapaperia hakisi, on ihan loppu täältä."
Jostain syystä suma ovella haihtui kokolailla vikkelään. Pieneni ihan hetkessä. Tuli tilaa.
Vähin äänin poistuttiin koko näyttelystä, Miri oli perin hiljainen, ihan oli puhekyky kadonnut.
Ajatteli Matleena ehdotella Mirille WC:n vessanpyttyä vastapäiselle seinälle isoa peiliä,
josta voisi vastaavaa taidetta katsella. Jätti ehdotuksen kuitenkin toiseen kertaan, kun Miriä vilkaisi,
Ei tainnut ensinkään olla nyt leikkisällä päällä.
Miri kun oli muitte Ihastelijoiden peesissä näköisyyttä elävään ihmiseen suureen ääneen julistanut.
Näin kävi,
patsaalta näyttävä ei välttämättä olekaan Patsas .
.

[matleena]

..


VAARIN TAKSI

Unohtui, ajan kuluessa taka-alalle Viitonnat, Näyttelyt.  Ei kaikkia maailman sattumuksia sekä turhakkeita ala miettiä.

Jatkui työssä- , koulussakäynti  Metropolitanissa  arki.
Yleensä alkoivat arkiaamun tapahtumat erittäin hankalasta Ylösnoususta. Matleenan kohdalla heräily tapahtui toistuvasti hyvinkin pahatuulisena. Herätyskellon kovaääninen kutsu. Korvissa kuului pataljoonan Rummunpäristys, säestäjänä Sirkkelin kimeät vonkaisut.

Aamu oli taas yksi niistä aamuisista Viisarivillen leikkisistä aikaannsaannoksista. Oli päässyt salaa tämä Viisariville nukkujan sängyn viereen hipsimään, napsauttanut oli herättäjän napin alas, joten Matleena sai makeita uniaan kaikessa rauhasssa edelleen katsella.
Sekä myöhästyä töistä.

Matleena nukkui pahasti pommiin.
Alkoi pommiaamun tuiki tavallinen taistelu aikaa vastaan, ankara noituminen sekä melkomoinen sähellys, sählinki, lisäpiristeenä Haukun mekastus.
Piti pukea pikapikavauhdilla Poika, keksit taskuun, Haukku pikavirkistysvisiitille puistoon, Haukun ruuat lattialle kuppiin, rottavaari Miu-Mingin päivän eväät kiireellä häkkiin. Kaikki salamavauhtia kelloon,
 - - ylinopeutta tuntui sekin tikittävän, yhtenään vilkuillen. Pojan syöttäminen meni suunnilleen suu auki-suu kiinni-pure-niele- komentojen tahtiin. Poika söi  itse, mutta pieni vielä oli. Oli syöminen vitkuttelua, välillä autoilla leikkien. Autoiluun ei nyt aikaa liiennyt.
Kaikki ennätysvauhdilla, jota moni olisi kadehtinut, enää vain Pojan vienti hoito-paikkaan, onneksi samaan taloon.
Hei-hei- hali-pus--pus- ole kiltisti.

Piiliipysäkille lennossa pinkomaan. Matleenan tavallisesti käyttämä lPiilivuoro oli aikaa sitten mennyt menojaan, pysäkki ihmisistä autiona, Orjista tyystiin tyhjentynyt.  Ei kun seuraavaa vuoroa  odottamaan.
Tuli vihdoin Piili, - valovuoden kuluttua. Päälinjuriasemalle matka, kelloa yhtenään vilkuillen. Asemalla vaihto sitten vielä toiseen linjuriin, paitsi nyt ei linjuria vaihdettu.
Otti tolpalta kiireellä heti kättelyssä Taksipiili.
Matleena ryntäsi vauhdilla taksiin, osoite kuljettajalle.  Ei kun menoksi taas.
Paitsi ei tietenkään eikä ollenkaan heti.

Matleena oudoksuen Kuskia katseli. oOi tainnut parhaimmat kyytivuotensa ajaa joskus muinaisuudessa, ehkä 50-luvulla. Liekö jo vossikka-aikaan Trillakyytejä ajellut. Oli ilmeisesti Vaari elämänvaiheessa, jossa nuoruudesta toipuminen lujille ottaa.
Kiire, myöhästyminen töistä nosti tuskanhien ja ilkeät ajatukset.  Pomo kyttäisi tapansa mukaan kellokortin vieressä. Tuli pitkiä katseita, paheksuvia. Ei Huomenia, ei Hymyjä.
Sekä tuntui välittömästi, armotta, tilissä jokainen myöhästymisminuutti.

Vaari ryhtyi parhaat aikansa jo kulkenutta piiliään starttaamaan. Eipä auto totellut. Yritys toistui muutaman kerran. Tuskallisen odottelun, Vaarin pontevan kiroilun jälkeen viimeinkin onnistui.
Piili suostui kuin suostuikin liikkumaan.
Vaarin eteneminen oli, vaikka iänkin huomioisi, peräti verkkaista. Muistutti  huomattavasti
eläinmaailman liikehdintää, mateli kuin Etana, loikkasi valoissa äkisti kuin Sammakko. Siinä jysähti Kyydittävä äkkijarrutuksessa  tiilistä rakenneltua etupenkkiä vasten.  Piilin loikatessa sammakkotyylillä, lennähti kyydissä istuja taakse. Jysähti kivikovaan takapenkkiin.
Matleenan hienovarainen toive hieman ripeämmästä ajosta, sama se missä vauhdissa mustelmille jysähteli, kuitattiin olankohautuksella, lakonisellla lippalakin alta tulevalla murahduksella,
- Ei käy, muuten käviskin -.  Tämän viisauden edessä matleena luovutti. Seurasi  sydän pompottaen Vaarin ajotapaa. Ajoi Vaari nenä tuulilasissa kiinni, odotteli matleeena yhäti kasvavassa kiukussaan, milloin edelläajavan takapuskuriin rysähdettäisiin.
Vaarilla oli lisäksi paha yskä, yski piili, yski vaari.  Koko matkan.
Kaivelipa Vaari , uhmaten muun liikenteen vaaroja, nenäliinaakin taskustaan, yhdellä kädellä piiliään ohjastaen. Minnekäs minä sen nestuukin oikein ....
Kylmäkin autossa oli, syksyn pakkaset olivat näkyvistä ovenraoista sisään autoon tunkeutuneet, lämmityslaitteet olivat kaiketi rikki, sikäli mikäli niitä tässä autoksi kutsutussa edes oli.  Huurtui Matleena. Ei kuitenkaan vauhti-vastauksen saatuaan enää lisää kysellyt. Vastaus kai lämmitykseenkin kävi.. Matka jatkui hitaasti edeten kuitenkin , matelu-sammakkoloikka-matelu-loikka.
Oman ennalta arvaamattoman sävyn  toivat matkustukseen lisänä toisten autoilijoiden kiukustuneet Torvisoitannat.
Pysyipä Vaari niiden avustuksella hyvinkin sekä ilmeisesti, hereillä, nyrkkiä heristeli, kiroili tottuneesti ilkeille soittelijoille. Availi jäkylmän Piilin ikkunoita. Erikoisin vertaus minkä matleena Vaarin suusta kuuli, kuului ".......-keleen... -tanan Hottentotti."

Kihisten kiukusta istui Matleena takapenkillä hiljaa naiselle sopimattomattomia ilmaisuja mielessään toistellen ja manaillen. Epäili tätä vauhtia pääsevänsä perille ehkä jo Jouluksi, nyt oli alkusyksy. Joten Jouluksi varmasti ehdittäisiin. Hieman aiemmin yllätys, yllätys, kuitenkin työpaikka häämötti edessä.
Toisti uudelleen Vaarilta matkan aikana unohtumaan päässeen talonumeron. Vaari oli lisäksi huonokuuloinen, huomattiin matkan varrella, joten numero piti karjaista Vaarin korvaan.
Vaari hiljenteli sota-ajan peruja olevaa ajokkiaan sen minkä vielä pystyi vauhdistaan vähentämään, kulkupelin kokonaan pysähtymättä.
Tiiraili hartaasti rakennuksien seiniltä niiden katunumeroita, hitakaisesti kääntyi.
Virkahti:

"Voipikos Rouva kahtoo se talonummeron, miul ku on tuo näkö vähä heikonpuolei."

Rouva kahtoi.
Mikäli mahdollista vieläkin kalpeammaksi valahtaneena. Ensin Vaaria, sitten talonumeron.
Maksoi.
Päätti matleena, vähäisenkin vaaran uhatessa, ajatushäiveenkään vaaniessa,
minkäänvaltakunnan Vaarin kyytiin joutumisesta.
Ehdottomasti. kävelee Matleena.

Vaikka Inariin.
.

[matleena]

.


VANNEHAME

Kevätaikaa vietettiin.
Lumet jo sulaneet, aurinko lämpimästi jo paisteli.
Sinivuokotkin jo kukintansa esitelleet, lakastuneet jo.
Vähäiset, loput kevätpurot vaivalloisesti lirittivät. Näihin kuivuneisiin uomiin kuitenkin Pikkuveikka sekä adjutanttinsa Jokirosvo, Hiljainen Taneli, vesirattaitaan innolla yrittivät pyörimään saada.
Jos olivat vuokot kukintansa kukkineet, kukkivat muut kukat sitä suuremmalla innolla. Päivittäin sai Äiti mitä oudomman näköisiä kukkapuketteja, vuoroin sekä yhtaikaa Veikalta, matleenalta. Oli kuitenkin täydestä sydämestä kukkapuketti annettu, hartaudella kerätty.
Koulu jatkui vielä muutamia viikkoja.
Kulkivat kumpainenkin koulumatkat tavallaan, Veikka pyöräili, matleena täpötäydessä Linjurissa vakiseisomapaikallaan.
Todistustaan jännitti kumpainenkin.
Veikalla teki kiusaa lukutaito, matleenalla nyt uuden nimen saanut laskento, algebra. Laskettiin nyt kirjaimin, se oli matleenalle ylipääsemätön paikka.
Yli oli kuitenkin päästy lannevanne-villityksestä. Hulahulasta.
Pojilla nämä villitykset, muoti-ilmiöt tuntuivat pysyivän vakioina vuodesta toiseen. Ritsat, kevätpurot, räksinpesät. Pahvinpalat pyörään pyykkipojilla kiinnitettyinä päristiminä. Sekä itseväkerretyt, katkeilevat kaaripyssyt.
UusVilli  autojen rekisterinumerojen vertailut.
Keräämiset tienvarrella.

Tyttöje laita oli  toisin.
Kaikki villitykset, mitä nyt maa päällään kantaa tarttuivat.
Ja pysyivät.
Oli juuri selvittty Hulahulavanteesta, kun jo samainen Hulahulatyttö, ameriikankävijä, uuden Muodin tytöille esitteli.
Tuli Vannehameet.
Suoraan ameriikanmaalta.
Tytöt suorastaan hurmaantuivat.
Oli toki ennenmuinoinkin tyrnyyrejä naisten hameissa keikkunut, vaan oli tämä aivan toista. Ameriikankävijätyttö ensimmäisenä, tietenkin, Suuren Maailman tyylin esitelläkseen, näille maalaistytöille, hieman moukkamaisillekin, mallia hameessaan näytti.
Ja olikin siinä katsomista.
Ihaileva, kadehtiva piiri Tytön ympärillä, välitunnilta välitunnille, tiheni. Olipa joukossa muutama poikakin. Nauraa räkättämässä.
" Varikset ton hameen alle pesii." Pojat ilkkuivat, härnäilivät. Kuitenkin pojansielussaan salaa tätä ilmestystä ihailivat.
Sillä Ilmestys se tosiaankin oli.
Melkein korvissa olivat pörhöllään hameen helmat. Oli ympärysmittaa, kangasta hameeseen uhrattu monia metrejä.
Eivät ymmärtäneet maalaiset tytöt lainkaan, millä oli tuo ollenkaan mahdollista. Noin kamalan korkealla, pyöreänä hameenhelmat. Ja pitsinen alushamereuna takaa osittain vilkkumassa. Sekin asiaan kuului, Muotiin. Armollisesti suostui ameriikanneito selittämään asian, opastamaan innokkaita ihailijoitaan, kadehtijoitaan.
Tärkki.
Rautalanka.
Kummatkin saivat aikaan tuon mahdottoman hameilmiön.
Eivät olleet kaikki tytöt likikään koskaan tärkistä kuulletkaan. Jokunen tiesi sillä paidan, juhlapaidan kauluksia kovetettavan.
Nyt tärkättiin alushame, pitsireunainen. Helmaan rautalangan, kuka minkinvahvuisen, pujotti.
Näin sai matleenan koulussa ainakin, alkunsa tämä tyttöjä häikäisevä, huumaava, sokaiseva oikeastaan, Muoti-ilmiö.
Vannehame oli jokaisen nyt saatava.
Tottakai matleenankin.

Taas alkoi taisto. Nyt  Vannehametaisto.
Ensin laittoi kampoihin Äiti.
" Voi laps pieni. Joudutaan ostamaan jokiseen hameeseen metritolkulla kangasta. Sekä alushame, pitsit, tärkit, siihen vielä lisänä. Ei olisi nyt juuri oikein varaa."
Vaikka Äiti yritti kuinka estellä, ei lannistunut matleenan into.
Isä ei matleenan ihmeeksi asiaan puuttunut. Taisipa salassa olla sitä mieltä jotta nättejähän nämä hameet tyttöjen päällä olivat. Turhan kalliita vainen.
Matleena jankkasi ja jankkasi.
Lupasi sitä, lupasi tätä.
Päivästä toiseen.

Äiti taipui.
Ostettiin hamekankaat, tosin vain kahteen. Oli matleena siitäkin kovin iloinen, nyt olisi matleenakin muodikas. Ei tarvitsisi sivusta kateena katsella toisten muhkeita, muodikkaita Vannehameita. Pitsejä.
Äiti ompeli hameet, pitsitkin, alushameen reunoihin.
Rautalangan matleenakin alasaumaan pujotti. Nytpä hulmusi helma.
Tyystiin unohti  hypinnarunsa.
Vaan oli unohtanut myös seisomapaikat Linjurin käytävällä.
Sekä sen miten näillä ylipäätään istuttiin, näillä Äidin ja Veikan sanassa, hökötyksillä.
Se olikin Taito. Se istuminen.
Oli istuessa nostettava vanne takaa ylös korkeuksiin. Tyttöparven luokassa istuessa oli kuin karavaanien vankkureiden kankaisia takaosia olisi luokkaan matkannut. Näitä puolipyöreitä. Lisäksi työntyi Vannehameen etuosa syliin.
Oli istuttava polvet mahdollisimman paljon pulpetin alla, eivät sentään housunäyttelyä pojille alkaneet tytöt pitämään.
Hankalaa oli.
Hankalaa oli myös Linjurin kapealla, täyteen sullotulla käytävällä seisominen. Ei ollut rautalanka kovinkaan jäykkää, litteiltä pannukakuilta näyttivät hameet Linjurista poistuttaessa. Näitä litiskaisiksi muotoutuneita hameita sitten koulun veskissä ja puskien takana pyöreiksi taasen oiottiin.
Mutta muodikkaita, perin muodikkaita nyt oltiin.
Hypinnarun hyppiminen ei tullut kysymykseenkään. Ei mahtunut naru pyörimään.

Vaan alkoipa hankaluus pikkuhiljaa tämän muodikkuuden voittaa. Kaikki toiminnot näissä ylileveissä hameissa olivat melkolailla vaikeita, hitaita suoritettavia.
Lisäksi niissä paleli. Tuuli suoraan hameen alle. Pikkuhiljaa alkoi yksi jos toinenkin vannetyttö saapua kouluun tavaiisissa hameessa, rautalangat nurkkaan viskanneena.
Ilmoitti ettei mokomaa, vaikeaa, hankalaa Muotia enää noudata. Okoonkin että oli ihan ameriikanmaalta. Pitikö sitä nyt kaikkia hankaluuksiakin noudatella, ameriikkaa matkia. Ei tarvinnut.

Niin pikkuhiljaa väistyivät Vannehameet. Palasivat entiset, tavalliset hameenhelmat koulun käytäville liehumaan. Ei repineet enää rautalangan päät sukkiakaan silmäpakoisiksi.
Poistui Muoti.
Tytöt joukolla ihmettelemään, mitä kummaa olivat  näissä Hörhötyksissä nähneet. Ei nähty enää, hypinnarukin käyttöön nyt voitiin ottaa.
Hiukan tyttöjä asia nolostuttikin. Kaikkea sitä pitääkin.
Vaan pitäähän sitä.
Mitä sitä ei nainen kauneutansa eteen tekisi.
Jopa Vannehameenkin, mokoman hökötyksen, päälleen puki.

Vaan voitti Järki.
.

[Piikatyttö]

Piti sitä ns. vannehametta minunkin kokeilla, mutta minun vannehameeseeni pumpattiin ilma. Melkein kun polkupyörään. Vanteen päälle ei sopinut istua, ettei vaan venttiili lähtenyt vuotamaan kovan paineen takia!!!

Liimattavia kynsien jatkeitakin piti kokeilla. Ne sitten lentelivät koripallotunnilla sinne, tänne ja tuonne! Kunhan kaikki rakennusprojektiti ovat kokonaan ohitse, taidan kokeilla geelikynsiä. Aihetta en ole vielä päättänyt.

Pitkästä aikaa kynteni laitoin aamulla punaisiksi, olin MEK:in matkailutapahtumassa saamassa tietoa, kuinkla houkuttelisimme kiinalaiset, japanilaiset, englantilaiset jne. suomalaisten elämysten pariin. Aito kiinalainen ja japanilainen hauskalla englanninkielellään olivat kertomassa tulevaisuudesta.

[matleena]

Tämä On Merkurius.

Spiraaliplaneetta.

Me olemme Mikrobit.

Me olemme Mikrobit. Arsenit.
Meillä on Kaikki Valta.
Kaikki Elämä.
Olostuminen alkaa meistä. Me aloitamme, me lopetamme Elämän.

Me olemme muuntuneet, on tapahtunut Aikamutaatio. Poikkeamme varsin suuressa määrin ulkoisesta olostamme triljoonia EsiAikajanoja sitten.
Mikroskooppinen Oleamismuotomme on tuhoutunut. Me vastaamme kooltamme Ihmislajia.
Olemme edelleen monilajisia. Kaikki mikrobisisännöt ovat säilyneet. Meillä on  loistava Äly, loistava Viestintä. Viestintämme tapahtuu alitajunnassamme.
Meillä on Galaksin loistavin VaistoElo.

Olemme alistaneet, kehittäneet Planeetallemme täydellisen Orjistumisoloamisen. Heikoimmat yksilömme orjistetaan välittömästi. Orjat huolehtivat tarpeistamme. Niitä ei ole paljon, me emme tarvitse mitään. Emme nauti raviteita.  Horrosolostuksemme aikana on huolehdittava ettei HorrosOleamisolomme vaivu Syväkooman kaltaiseen oloon. Siitä emme  herää.
Tuhoudumme.
Olemme kehittäneet Merkuriksen ohueen kaasuilmastoon rakennelmat, Spiraaliaselit, joissa Valvellaolo käytetään.
Meidän pinnamuodostuksemme on kiviaines. Kraatereita. Meteorien törmäilyistä johtuvia on hyvin paljon.
Suurin on Caloris, 1600 km teidä pituusmitoissanne.
Meillä on myös jäätyenyttä vettä. Täysin hyödytöntä. Lämpötilamme erot ovat suuret,
C asteet + 400- - 180. Olemme täydelllisesti sopeutuneet. Me emme niitä erota. Ihmislaji tuhoutuisi.
Meillä on Äly, Galaksin tehokkain. Tunteita, mikäänlaisia meillä ei ole.
Me muunnumme, me olemme yhtenä hetkenä näkymätön, toisena näkyvä.
Aikalasku, Aikajana  meillä on. Vuotemme on 1, 5 päivän pituinen.
Spiraalisaselemme ovat pehmeää soluainesta, voimme helposti kiinnittyä Spiraalin seinämiin.  Lisäännymme kaksijakoisesti. Mageettikenttämme on valtaisa, mikä mahdollistaa nopean Vaistosiirron. VaistoJanan.
Kuita, renkaita miellä ei ole.

Me aiheuttaisimme Epidemian, täydellisen Tuhon Maa - Planeetalla.
Siksi emme ymmärrä,  miksi Maa lähetti Marnier-3 luotaimen kuvaamaan, vakoilemaan.
Maa suunnittelee lisää luotaimien lähettämistä.

Me varoitamme Teitä.
Meillä ei ole mitään mitä te voisitte hyödyntää. Meillä on ominaisuutenamme vain lukemattomat
virukset, bakteerit jotka väilttömästi tuhoaisivat teidät.
Emme halua teitä tänne.
Seuraavista luotaimistanne osan tuhoamme , osan varustamme lukemattomilla tappavilla Eliöillä, Viruksilla.
Itsellämme.
Palautamme ne näin varustettuna takaisin teille.
Ihmislajilla ei ole vastakeinoa.
Tuhoudutte.

Me varoitamme Planeettaa Maa. Mikäli Ohjelmanne jatkuu, me tuhoamme teidät.
Kaiken.

Paluuta teillä ei ole.
Me pidämme siitä huolen.
.

[matleena]

.


OMENAT

Oli varttunut Matte pikkutytöstä, huomaamatta melkein, Aikaiseksi.
Tai oli ainakin olevinaan.
Koulu oli tosin jo käyty. Vaan Elämänsuunta, mihin tässä nyt oikein ryhdyttäisiin, oli hakusessa
Asui kotona vielä. Ei siitä nyt vielä minnekään muutettaisi. Äidin mielestä vielä  keskenkasvuinen.
Työpaikka oli löytynyt heti koulun päätettyä, ei ollut kuin pari päivää lomaa pidetty.
Vaan mitä sillä lomalla, ainakaan omasta mielestään, tehnytkään.
Ei yhtään mitään. Parempi oli heti rahan hankinta , oman , aloittaa.
Ja niin aloitti.
Harjoittelijana konttorissa. Loppuikänsä kestävän työnteon.
 Palkasta, tai sen suuruudesta, ei voinut puhuakaan.
Sai muutamat sukkahousut sekä meikkinsä kustannettua.
Työpaikkka kuitenkin oli, se oli tärkeintä.
Pääsee oman elämän alkuun.

Konttorissa olivat työt lähinnä postin jakelua, keskuksen hoitoa sekä kahvinkeittoa.
Konttorin siivous, lattian peseminen, kuului myös joka perjantai työnkuvaan
Sen suoritti Matte Pitäjän Nimismiehen alushousuilla.
Oikein flanellikalsareilla. Pitkälahkeisilla.
Naurun paikka oli konttorin naisille, kun lattialuutun vyötärössä huomasivat
Nimismiehen nimen pesulalappuun, kanttinauhaan kirjoitettuna.
Konttorin kanssa, samassa kerroksessa, toimi matkustajakoti, josta kalsarit, nyt lattialuutut,
olivat jotenkin nykyiseen tehtäväänsä kulkeutuneet.

Mutta ei nimismiehen kalsarit mieltä painaneet.
Oli Mattepololla huolia.
Pojat, ne entiset kiusankappaleet, olivat sangen tärkeiksi nyt muuttuneet.
Eikä ollut jonka kanssa styylata.
Nimenomaan styylata. Ei missään nimessä vamhanaikasta sanaa, seurustelu, hyväksytty.
Styylattiin.

Kylän pojat olivat, salaa tietenkin, suunnitelleet Omenavarkausreissun
liepeillä asustavan yksinäisen Vanhanpojan puutarhaan.
Tähän luvattomaan tekoon, omppuvarkaaksi oli Matten nyt Poika, oikein Poika , houkutellut .
Ja tietenkin oli Matte Valmis. Valmis mihin Poika vaan ikinä ilkesi ehdottaal.
Jospa sitten vaikka alkaisi se tärkeä Styylauskin.
Ei alkanut Styylaus hyvissä merkeissä.

Kovin oli Matte Poikaan ihastunut. Poika oli, niinkuin asiaan välttämättä kuului, Mattea vanhempi.
Ei tehonneet naapurin Tanelin pitkät silmäykset. Oli Tanelikin jo melkein Aikainen, vaan oli nuorempi.
Siksipä ei minkäänlainen styylaus missään nimessä tullut Tanelin kanssa kuuloonkaan.
Kahden vuoden ikäero oli ylittämätön.
Vaan ihan Eri Luokkaa oli tämä Poika.
Sai Matten ylipuhuttua kolttoseen. Ei se suuria vaikeuksia tuottanutkaan.
Oli Vanhapoika kuulemma puoliksi kuuro sekä liikuntavammainen, ei perään pystyisi juoksemaan, vaikkka omanavorot puuhissaan yllättäisikin. Mikä Pojan mukaan oli varsin epätodennäköistä.
Siispä eräänä syysyönä, kuutamoyönä, pitihän jotain puutarhassa nähdäkin, suunnisti Vorojoukkio näihin omenavarkaisiin.
Matte tietenkin mukana.

Hiljaa, äärettömän hiljaa kiivettiin Vanhanpojan pihaportin yli. Ei uskallettu porttia avata, ties jos vaikka narahtaisi.
Hiljaa, kuin sukkasillaan, hiipi  Matte omenatarhaan. Tarha olikin yllätys, ei kuvitellut sen noin suuri olevan.
Siisteissä riveissä, monissa, viivasuorissa, seisoivat omnepuut kuutamossa.
Poikasakki ensimmäisen puun alle suuntasi, rinkoon käsiksi ja kovakourainen ravistus.
Maahan, ulottuville, putoili tosi isoja, makoisan näköisiä, punaposkisia omenoita.
Vaan ei kauan ehditty puita ravistella.  Aukeni punaisen tuvan ovi apposen ammolleen.
Kuului vertahyytävä karjaisu :
"SEIS ja justiinsa tai ....."
Jäykistyi  Mattesuolapatsaaksi, jähmettyi kauhusta.
Oli kuullut puhuttavan Vanhanpojan äkkipikaisuuudesta, asekin juorujen mukaan tällä oli.
Pojat eivät jääneet toista käskyä odottelemaan, saivat jalat alleen, pakoon tarhan laidalla olevan ojan yli loikkivat. Pakenivat minkä kintuista lähti.

Nyt löytyi Mattelle  Jalat . Kuuluivat jo lähestyvät vanhanpojan askeleet. Säntäsi pakoon mitä jaloistaan irti sai.
Yritti hypätä valtaojan yli. Vaan sinne mätkähti. Kura lensi. Ylös ei päässyt. Syvä oli tämä tarhaoja.
Raskaat askeleet, joita vihainen karjunta säesti, lähestyivät. Taskulamppu suuntautui likomärkään ojassa kastuneeseen Matteen.
"Heh, likkalapsiko se täällä möyrästää yksinään, luulin isommakin joukon liikkeellä olevan," kuului taskulampun takaa.
Mieshän naureskeli. Ei ollut kuuroudesta tahi liikuntakyvyttömyyydestä tietoakaan.
Auttoi Matten  ojasta. Tupaan vaatteet kuivattelemaan käski. Ei ymmärtänyt Matte asian saamasta käänteestä enää mitään.
Vaan selvisipä asia tuvassa. Keinutuolissa istui tämä paljonpuhuttu, avuttomaksi mainittu Vanhapoika.

Eipä ollut avuton eikä alkuunkaan kuuro tämäkään Mies.
Tiukkasi ankaraan äänensävyyn, mitä tyttö teki omenatarhassa yksinään tähän aikaan yöstä.
Matte valehteli, sanoi eksyneensä. Katui valehteluaan jo nyt.  Ei aikonut, Pojasta varsinkaan, kannella.
Totesi Vanhapoika :
" No, olkoon. Kyllähän minä sen arvaan. Mutta että likkalapsi ja yksinään. Pitää olla julmettu omenahimo,
ihan sairaudelta vaikuttaa. Etkös sinä muuten olekin Ollin tyttö. Mikset sinä tule omenia luvallisesti pyytämään. Saisithan sinä likkariepu niitä."
Silloin häpesi Matte  todenteolla, lattianrakoon toivoi vaipuvansa. Pikkulikaksi itsensä tunsi. Oli Poru lähellä.
Lisäsi Vanhapoika vielä tätä Matten kurjuutta :
" Veljenpoika lomalle sattui. Hyvä olikin, ethän sinä likkariepu siellä pimeässä olisi päässyt auttamatta ojasta ylös."
Jatkoi juttuaan.  Kehui Ollin , Matten  Isän, ensiluokan työmieheksi.
Ei kuulemma olisi Ollin likasta tämmöistä uskonut.
Vihdoin loppui Saarna. Lupaus oli Vanhallepojalle annettava omenatarhavierailujen loppumisesta. Ei saisi toistua.
Matte kotiin pääsi viimein tallustelemaan. Vastoin odotuksia, ei tästä kolttosesta kuulunut sanaakaan jälkeenpäin.
Ei kannellut Vanhapoika.

Poikaa, ihastustaan, ei Matte  halunnut nähdäkään. Saati suostunut tapaamaan.
Ohi oli Styylaus. Ohi oli Omenavarkaudet .
Vaikkei ikinä saisi styylata, ei lähtisi Omenavarkaisiinkaan.

Ei ole lähtenyt.
On Osto-Omenoissa.
.
.

[matleena]

.
................................

ENO - JUSSI

Hyvin jatkui  matleenan elo Isona Tyttönä, Koululaisena.
Oppi matleena vähitellen PikkuVeikkaa ymmärtämään. Pieni se, tosiaankin oli vielä.
Pahimmat karikot tuli näin välteltyä.
Tosin irvisteli Veikka vieläkin, nyt matleena ei siitä enää pahemmin piitannut, olankohautuksella kuittasi. Ei enää Veikan tukkaan tarrannut, irvisteli vain kahta rumemmin takaisin. Tietenkin seurasi, Äiti huomasi vain matleenan irvistelyt, ei Veikan. Matleena täten torut sai, ankarat nuhteet. Tyttölapsi , vielä irvistelee, Iso Tyttö.
Matleena oli Iso Tyttö, omasta mielestään perin pieni oli vielä, mutta aikuisten aatoksista ja mittapuista ei kukaan selvää ottanut.
Nukkumaan komennettiin Pienenä Tyttönä, muutoin askareissa, läksyissä oli Iso.
Tämä oli matleenan mielestä kummallinen asia, ei mitään tälle kuitenkaan mahtanut. Oli miten oli.

Tässäpä on matleenan Eno -Jussin tarina.
Nyt oli matleenalla koulusta Kesäloma, oli kaunis, kukkiva Aurinkosuvi.
Kaikkialla viheriöi, kukat kukkivat kilpaa, aurinko helotti taivaan täydeltä matleenalla. Uimaankin Jokeen nyt ilman vahtijaa sai mennä.
Kaninpoikasia oli elätiksi hankittu, sekä iloksi pihamaalle että myös eineheksi. Viimeksi mainittua ei matleena millään muotoa hyväksynyt. Ei sietänyt pieni mieli edes ajatella, pienet Pupujussikat sitten paistiksi uuniin laitettaisiin.
Kaneille, tyttöpuolisille rakennettiin tarha, jossa ne visusti pihamaalla pompottelevasta kanipojasta, joka sekin pieni vielä, erossa pidettiin.
Ei tahtonut Äiti kanipoikasia lisää, talvikin tulisi, eivät navetassa kuulemma viihtyisi.



Pieni, orpo ja yksinäinen Poikakani, senhän omi matleena, kuten arvata saattaa, välittömästi lemmmikikseen
Nyhti parhaat apilat pellolta, vieräili salaa Äidin salaattipenkissä.
Syötti Kanipojalleen leivänkannat, joskus salaa keksejäkin, joita tosin itsensäkin teki mieli.
Oli Kanipoika, orpo, nyt tärkeä
Pojalle tietenkin pidettiin Ristiäiset niinkuin Sylvi-Kukollekin. Hienosteleva matleena nimen valitsi, Johanneshan se, ehdottomasti.
Yhtä ehdottomasti väännettiin nimi Eno- Jussiksi. Jussi kasvoi, varttui matleenan sitä erikoisruokavaliollaan ravitessa melkomoisesksi Kanigoljatiksi.
Nimeä, -  Eno - , ei matleenan oikea Eno suvainnut ollenkaa. Hyvä ettei ihan puhumattomaksi Mukulakunnalle alkanut.  Ei se mukavalta Enosta tuntunut kun Kanipoikaa huudeltiin :
" Eno.... Enoo....,  tuu vesheinää syömää ja apilaaki on. Anna sen  Mirkku- Kollin olla. Ei saa jahata. "
Lisäksi kehittyi Jussista matleenan paapoessa omapäinen, itsekäs, joskus ilkeäkin Kaniuros. Olipa Jussi pihan Diktaattori, jota Mirkku-Kolli ei mennyt lähellekään
Oli yrittänyt, Jussi suuttui. Käpälien kuuluva tömistely pihanurmikkoon, kova-ääninen, uhkaava puputus, siististi ja hiljaa vetäytyi Mirkku-Kolli takavasemmalle. Antoi Eno-Jussin aivan rauhassa nurmikolla pompotella.
Syivi-Kukon Eno-Jussi sensijaan välittömästi valtakuntaansa hyväksyi. Olisiko syynä ollut molempien himo, kananmunat, kanat kun tuppasivat puimalan, navetan alle etenkin pesiään väkertämään. Sylvi-Kokko oli Mestariskukko näitä salapesiä löytämään.
Sulassa sovussa nämä kaski miestä sitten kanapesällä ateroivat, mikä sai Äidin kiukusta kiehumaan.
Uhkaili välittömällä hengenlähdöllä molempia.
Ei uhkaiu minkäänvaltakunnan tulosta tuottanut, sama peli jatkui koko kesän.



Sattuipas sitten pikkuinen serkkutyttö Isokaupungista kyläilemään. Jättivät vanhemmat Sirun maalle Kesää viettämmän matleenan seuraksi. Ja osasihan Siru hypinnarua pyörittää, mihin tärkeään toimeen Veikasta ei ollenkaan vielä ollut.
Siruhan oitis ihastui, niinkuin matleenakin, välittömästi Kaninpoikiin, nyt tosin Isoihin jo. Ei kuulemma Isous haitannut Sirua ollenkaan.
Kauppaan sitten Äiti taas elintärkeää kahviaan ostamaan lähti, muutakin tuotavaa oli. Tietenkin ne matleenan ja nyt Sirunkin karkit, nehän nyt kaikkkein tärkeimpiä olivat. Matleena noteerattiin taas Isotytöksi, jäi pientä Sirua kotiin vahtimaan.
Matleena omia käpylehmiään ruokki, askarteli, Siru näkyi Kanikopin luona erinomaisesti yksinkin viihtyvän.
Meni viikko, toinen ja kolmaskin. Eräänä aamuna tulla touhotti Äiti ihmeissään Kanikopiltä, Isälle mekastamaan:
"Mitäs tämä nyt on oikein. Siellä on kanilla poikaset kopisssa. Eihän se ole mahdollista. Koppiverkon silmästäkö  Eno-Jussi on nämä aikaan saanut. Ei ole nyt asiat kohdallaan."
Pienen Sirun naaama alkoi uhkaavasti vääntyä. Poru meinasi väkisinkin tytöltä päästä.
 Äiti taivastelemaan :
"Mikä sinulle, Siru, nyt tuli, eihän se sinun syysi ole, Kaninpojat ilmeisesti sitten siitä Pyhästä Hengestä..."
Silloin parkaisi Siru kuin hengen hädässä :
"Minä ku..., minä ku... nostin Eno- Jussin vähäksi aikaa sinne Koppiin kyläilemään, kun se oli niin yksinäisenä pihamaalla. "



Siinä  sitten oli se selitys.
Ei ollut Pyhä Henki asialla. Selitys oli mitä luonnollisin. Sirua ei tästä moitiskeltu, naureskeltin :
" Vai kylään Eno-Jussi. Nyt on kyläilyn tulokset sitten nähtävillä."
Siru tuskin asian laitaa kokonaan silloin käsitti.
Eno-Jussia ei ruokkomaksuilla uhkailtu. Rauhassa sai Sylvi-Kukon seurassa pihamaalla edelleen pompotella. Sirua sensijaan vahdittiin entistä tarkemmin, varsinkin Sirun kanikopin liepeillä oleskellessa.
Jottei toistu Kyläily..
Olkoonkin miten yksinäinen tahansa.
Ei sovi, ei.

[matleena]

.


NURKKATANSSIT

Sota - Aika.
Tanssit, Iltamat olivat ankarasti kielletty sakkojen, putkareissun uhalla.
Ihminen oli sodasta huolimatta nuori .
Ei enää kelvanneet Keinumäen piiripyörimiset.
Ei siltatanssit, niinkuin muorille ja vaarille entisaikaan.
Ei niitäkään olisi voitu järjestää. Salaa vain nekin. Valssia, foxtrottia nyt olla piti.
Oli kuitenkin aikoinaan rakennettu joka kylään, pieneenkin, Seurojen- tai Työväentalo.
Joka kelpasi erinomaisesti.
Sielua hieman ajattelutti tämä kuitenkin, toiset siellä jossain...
Silti riitti Nurkkatansseihin, luvattomiin aina tanssaajia, kun vain joku järjesti.
Salassa tietenkin

Niinpä alkoi kiertää Pitäjällä huhu.
Ensi launtaina tanssittaisiin Ahjolassa, Seurojentalolla. Hiljaa, salaa huhu kiersi.
Siellä pelaisi musiikkia kuulu Pelimanni, Korven Eetu haitarillaan.
Näytöskappaleita ei sentään esitetty, kometiiaa pelattu. Senverran hävetti jo tanssiminenkin.
Koitti sitten odoteltu lauantai-ilta.
Kaunis, Suvi-ilta, himmeä sininen. Jokunen lintukin viserrellä lavan metsikössä yritteli. Järvi sinisenä soutelijoita odotteli.
Alkoi saapua talolle tanssikansaa, ilman polkupyöriä. Hiljaisesti ympärilleen vilkuillen.
Kiellettyähän oli tämä lystinpito.
Salatanssit olivat nämä.

Tytöt kretonkilenninkeissään .Puupohjakengät , saumat sääriin hiilellä vedelty, samoin kulmakynänä hiiltä käytetty.
Pojilla rippipuku. Ainoa puku, hartioista kiristi, lahkeet, hihat. Pitkälti näkyi jalkaa ja käsivartta liian pieneksi käyneestä rippipuvusta.
Ei tämä ketään haitannut. Sama oli ahdinko kaikilla. Pula-aika.
Talon lattialle oli jo hyvissä ajoin perunajauhot ripsitty. Liukas lattian olla piti.
Vetäisi Eetu ensimmäisen valssin haitaristaan.
Kielón Jäähyväiset sieltä ensimmäisenä soi. Täytti sävelet salin.
Pojat hitaasti, empien tyttörivistöä lähestyivät. Hämillään yhtä hämilliselle tytölle kumarrus, valssiin keinuen mukaan.
Eetu soitti.
Nuoret tanssivat sydämen kyllyydestä. Tätä ei joka lauantai tapahtunutkaan. Sai nyt tanssia, oikein haitarin säestyksellä.
Äkkiä kiiri huhu, On tulossa
VALLESMANNI

Joku jo häkäpönttö-auton nähnyt .
Syntyi kaaoksien kaaos. Hätäisimmät eivät ulospääsyä ovesta odotelleet, taka-klaseista pihalle painelivat.
Nokkospusikot lakosivat.
Vauhdilla rippipukukintut lähimetsikköön vilahtelivat. Hitaammat säntäsivät ovesta  männikköön .
Oli päästävä kauas ja kuulumattomiin.
Sali tyhjeni ennätysajassa.

Jäi vain Tyttö, yksi ainoa.
Näyttämöllä liikahtamatta seisoi.
Ei hievahtanutkaan Vallesmannin äkeänä ovesta kovalla touhulla saapuessa.
Oli kylän ämmiltä vihiä tansseista saanut.
Mutta tyhjäähän täällä oli. Ei ketään putkaan vietävää eikä sakotettavaa.
Vain tuo näyttämöllä hievahtamaata seisova Tyttö. Vaikutti Tyttö vajaa- älyiseltäkin,
harja kädessä.
Hurja oli ilme siinä liikahtamatta jököttäessään. Ei katsonut tytön arvolliseksi edes kysymyksiin, niin oudolta vaikutti.
Vallesmanni manasi ja kirosi valheita, juorujaan, perättömiä, levittelevät kylän ämmät, Jouruakat.
Pois oli lähdettävä. Mitäpä täällä, yksinäinen siivoojatyttö. Paikallaan seisoi kuin patsas, Vähä-älyinen.
Vallesmanni lähti.

Hetken odotteli Vähä-älyinen, liikahti jo paikaltaan. Nosti luukun, päällä oli seisomassa, kantta lattiassa.
Oli näyttämön salaluukkussa piilossa Vallesmannia ollut, Tytön varmistaessa, monta tanssaajaa.
Nyt jo nauratti, olivat Vallesmannin manailun kuulleet toki.
Tanssit olivat kuitenki tanssittu, enää ei Eetukaan haitareineen paikalle ilmaantunut.
Pinkonut ties kuinka pitkälle näreikköön pelästyksissään. Loputkin paikalla olijat kotiinsa vähitellen suunnistivat.
Tämä silloin vähä-älyiseksi vallesmannin määrittelemä Vähä-Älyinen
oli Äiti. Matleenan Äitimuori, tuleva.
Yksi näyttämön alla Vallesmannia piileksivistä pojista oli Eno. Tämän tarinan kertoja.
Ei kummassakaan, en Äidissä enkä Enossa,
minkäänlaisia outoja piirteitä koskaan huomattu.

Erehtyminen on inhimillistä. Miksei sattuisi jopa Vallesmannille.
Pääsi silloin sattumaan.
.

[matleena]

.
..................................................................


PIKNIKKI

Jatkuivat kauniit kesäpäivät.
Jatkuivat Jeremiaan Irvistelyt.
Tosin oli havaittavissa pientä laantumista.
Sensijaan ei osoittanut laantumisen merkkejä Jeremiaan kiinnostus Pojan ja Joukkonsa Koiruuteen, Länkeröön.
Omituinen nimi, Länkerö, Länkkä, sukiintui Koiruuden oikeasta nimestä. Hienosti oli Länkkä alkujaan Black.
Kilttiluontoinen oli Länkerö-Haukku.
Jatkuvasta Jeremiian kimpussa olemisisista, kaikista ulokkeista vetämisistä, suoranaisesta rääkkäämisestä huolimatta puolusti Länkerö Jeremiasta kaikilla Koiravoimillaan. Ulokkeita riitti, Oli Länkerö Poikakoira. Rähisipä Länkerö ajoittain jopa matleenamumolle.
Ei ollut matleenamummo enää matleenamummo.
Oli nimi vääntynyt Jeremiaan pienessä suussa, liian pitkänä, muotoon Mammo.
Oli Mammo erittäin tyytyväinen uuteen nimeensä, olisihan se helposti voinut olla
Kammo, jopa Kalmo.
Näiltä sentään säästyi, matleenamummo.
Eipä säästynyt Mammo kesäiseltä Rantaretkeltä, Piknikiltä.
Eikä olisi halunnutkaan. Lisäksi ei haluattomuus olisi pennin vertaa auttanut,
Täydellinen Valkoinen Orja oli Mammo Jermiaaalle.
Olisi silmän päästään Mammo antanut.
Oli Sydän Jeremiaalle menetetty.

Nyt jokatapauksssa innolla kauniina kesäpäivänä
tälle Uinti- eväsmatkalle Lähijärven rantaa varustauduttiin.
Varustauduttiin...

Ei ollut, ei ollenkaan yksinkertaista tämä varustautuminen.
 Pienen Pojan aatoksissa pyöri monenmoista Asiaa.
Arvaamattomia Asioita. Välttämättömiä.T
Tärkeitä.
Ensin tietenkin mitä päälle laitettaisiin.
Helteinen oli kesäpäivä.
Tämä ei Jeremiasta heilauttanut.
Välttämättä piti jalkaan saada Kumisaappaat.
Sai Mammo puhuttua , ei kuitenkaan tarpeeksi, toiseen jalkaan Kumisaapas.
Toiseen Tennari.
Mammon syytä moiseen tivatessa kuului yksiselitteinen vastaus :
" Jos sataa, kastuu vain toinen jalka."
Tennarinkin kohalla sama selitys. Hikoilee vain toinen jalka. Eipä käynyt väittäminen, totuushan siinä piileskeli.
Seuraava vaihe sai sekin Mammon niskakarvat pörhölleen.
Aurinkolasit.
Oli nekin pitkän kiukuttelun lopputuloksena hankittu. Lähinnä vain leikissä pidettäväksi.
Nyt ei käynyt millään , ei sopinut laittaa laseja oikeinpäin päähän, piti olla sankojen sarvet yöspäin.
Muotia kuulemma, tiesi Jremias.
Luovutti Mammo, kun ei kuulemma mitään käsittänyt.
Katsoi parhaaksi suostua, muutoin pukemisen kanssa pähkäiltäisiin vielä huomennakin.
Olkoon.



Siispä eväät. Limpsat, Mammon termoskahvi reppuun.
Pyörilleen molemmat.
Alkoi Ajomamatka joka vieläkin karmii Mammon selkäpiitä.
Ei kunnioittanut Poika liikenett. Ttiesi kyllä tarpeellisen määrän. Ei ollut nyt väliksi. Mammo kiljui ja komensi, siitä vähääkään piittämatta ajettiin melkein keskiviivaa pitkin. Lisäksi ajoi Poika kovaa. Oli Mammolla täysi työ perässä pysytellä.
Onneksi oli Mammo jotain osannut epäillä, oli hiljaisen sivutien valinnut.
Hurjista Pikataipaleista huolimatta ehjinä molemmat perille, Uimajärven rantaan saapuivat.
Kylmää hikeä Mammo kuivasi.



Eväät varjoon, levitttiin viltti.
 Riipasi Poika vatteet salamana, järveen pikavautia pinkaistiin. Oli yleinen Kirkonkylän uimaranta tämä, oli silmiä näitä uimataidottamia vahtimaan.
Nytkin väkeä hietikko täynnään.
Hieman pitkään jokunen Auringonpalvoja Pojan varustusta katseli.
Ei ollut Mammo tuijottelijoita näkevinäänkään.
Ei Mammo pelännyt Jeremiaan hukkumista, ei osannut Pikkuinen Poika vielä uida kuin käsipohjaa, matalassa rantavedssä pystteli. Viimein katsoi Mammo parhaaksi jotta pois oli vedestä tultava. Hampaat jo kalisivat siihen malliin, siniseksi alkoi Jeremias muuttua.
Viltille, eväät esille.
Liikuttui Mammo melkein kyyneliin. Huokasi Pieni Jeremias, Mammon kylkeen nojaten.  Huokasi pienen sydämen pohjasta oikein :
" On tää sitten kivaa, on oma Mammo ja pääs järveen uimaan. Ja saa uida noin kauan yhtäpäätä. Ei Äiti vaan anna. Oot sinä Mammo kauheen kiva."
Oli kyyneleet Mammolla lähellä.



Eipä ollut kyynelehtimiseen aikaa.
Ilmoitti Jeremias pissahädän olevan.
Niinpä taisi olla Mammollakin, lähdettiin kahteen Mieheen ja Mammoon hyyskärakennusta kohti astelemaan. Käsi kädessä oikein. Jeremias miesten puolella, Mammo naisten. Sellainen harvalautainen hökötys tämä rantahyyskä.
Pois tultiin, taas viltille asetuttiin.
Äkkiä kajautti Jeremias äänivaroin, jotka Pienellä Pojalla ollakseen olivat melkoisen kuuluvat.
"Mammo, mä yritin pissata yhtäkaua kuin säki. Ei sitä vaan tullu niinkuin sult tuli kauan. Opetas muaki sillee."
Jostain muilta,läheisiltä vilteiltä kuului pidäteltyjä hihityksiä. Ei auttanut Mammon kuin olla kuulematta, vaikka varsin hyvin ne kuuli.
Niinkuin kaikki muutkin lähistöllä.
Mietti, olikohan muille uimaihmisille minkäkinlainen kuva muodostunut parivaljakosta.
Oli senverran huomiota herättävä Jeremiaan asuvalinta.

Vaan loppuhan siitäkin Päivästä aikanaan tuli.
Ei oppinut vielä uimaan. Aurinkolasimies. Pitkää Pissaa harjoitteleva
Pieni Mies.
Ei vielä onnistunut tällä reissulla kaikki, Uimataito eikä Pitkä Pissakaan.
Vaan Mammolta ne onnistuivat, kumpikin.
Nyt sen tiesi Jeremiaan lisäksi puoli Kirkonkylää.
Mietti Mammo, tiedusteltaisiinko Puotireissulla lähiaikoina Pissan pituutta.
Että vieläkö on riittänyt pitkällekin. Ilmenikö eri kerroilla eroavaisuuksia.
Katkoiko kenties.

Eipä se haitannut, kaiken korvasi illalla
Nukkumattia odottelevan Pienen Miehen toteamus :
"Olet sä Mammo sitten kiva. Osaat pissatakin pitkään.
Ei vaan kaikki osaa. "
Siinä se, ei osaa kaikki.
Vain Mammo.
.

[matleena]

.


Tämä on Uranus.

Uranus on VarjoPlaneetta.

Me olemme OmaVarjo.

IkiAikainen.


Me olemme Valon,  Varjon,  IkiAikaisen Päivä Planeetta.
Me olemme OmaVarjo.
Meillä ei ole Varjoa. Me olemme oma Varjomme. IkiAikojen Alusta on näin ollut.
Tulee Aina Aikojen loppuun olemaan.
Me olemme sulautuneet Varjomme  Olemme Ykseydessämme Yksi.
Me olemme Yksi, me pysymme yhtenä Aikojen loppuun asti. Me emme lisäänny.
Olemme olleet Aina, Ikuisuuden Hämärästä alkaen Yksi. Synty-,  AlkuAikaamme emme tunne. Olemme Aina olleet. Olostuneet.

Tämä Ikiaikaisuus ei ole ollut esteenä äärettömän nopealle, loistavalle Kehitykselle.
Olemme Aurinkokunnan loistavin Äly.
Aikoja mennen olemme ylittäneet monia rajoja. Estetä Kehityksellemme. Me emme tarvitse ravinnetta, kehomme tuottaa sen itse.
 Olemme ulkoiselta Olostukseltamme Ihmislajin kaltaisia.
Ihmislaji on meitä Valovuosia kehitityksessä jäljessä. Jo satoja Jaareja sitten ratkaisivat Neroutemme Aikamatkan, kulkemisen  Ajassa, suorittamisen. Jaari vastaa teidän vuottanne.
Rakennumme itse keholtamme Aikamatkan  tarpeisiin soveltuvaksi.
Tähän tarkoitukseen ovat Neroutemme kehitttäneet  SolustoMuuntimomme. Laboratoriot, joissa meidät uudestetaan. Hajoitetaan, molekylisoidaan Uuteen Olostukseen.. Tämä Olostus sallii AikaKulun.
Me olemme RauhaPlaneetta. Meidät on kuitenkin Alkuaikojen Alussa varustettu Mielipuolisuutta hipovalla Valtaamishalulla, OmistusKiihkolla.. Haluamme olla AurinkoKunnan Itsevaltiaat.
Kerran me olemme.  Tuhoamme muut.Vallan tavoittelijat.
On vain Yksi Valtias.  Uranus,  -  Me.
Varjosulautumat.
Emme siedä muita.

Tämä AikaJana on hyvin Lyhyt nyt.
Neroutemme  ovat  kehittäneet AikaKulun neljälle Planeetalle.
Maa - Planeetta mukaanlukien.
Kaikki valmistelut  suoritettu.  Aluksemme odottavat Lähtölupaa.
Lähtölaskentaa. Me tulemme hyvin pian
Omimme Varjonne.  Sulautamme Itseemme.
Olostuksenne siirtyy täydelliseen Pimeyteen. .
Olkaa valmiina.
Kaikki  Olostuksenne tulee muuttumaan.

Muistakaa.
Kaikki mitä on Teidän, -  on Meidän.
Me emme jätä mitään  pois.

Me haluamme, - ja saamme, - Kaiken.

Varjonnekin.
.

[matleena]

.


MUSTA ENKELI

Unen Tumma ranta. Yössä astelin.
Saavu ei Unipursi. Turha matkani.
Pursi purjehtinut. Minne saapunut.
Purtta Unen suotta oottelin.

Metsätie hiljainen, hopeaa Kuu loi.
Valoaan himmeää Linnunrata soi.
Lammen lumpeet  toisti hopean.
Metsä hämärä. Tumma, usvainen.

Aatoksissa astelin, hiljaa kuljin.
Mietin.  Pursi  milloin tuleeko.
Polkuani kuljin, en huomannut
Musta Enkeli,  tieni sulkenut.

En ymmärtänyt, tiennyt, -  Enkeli
luona lammen. Ilmestyi metsätiellä.
Lampi, polku hiljanen. Enkeli läheni.
Enkeli Kuoleman eteeni asteli.

" Sä älä säiky. Ole en Enkeli Kuoleman,
Sanansaattaja olen. Eteesi kerran tulen.
Unipursi aaltojen, Unen suoja viimeinen
ei kaukana ole. Rauhan, Unen Tuoja.

Aamuun uinu. Vaivu syliini.
Vartioin untasi. Pois murhe, pelko.
Aamun saättelen. Nousee Aurinko.
Sua suojelen. Tule. Turva luonani."

Oikein ei ole. Vaistoni varoitti.
Enkeli Musta, - Manan Enkeli,
Enkeli kauhun, pelon. Enkeli levon.
Pakenin. Musta Enkeli ei seurannut.

Jäi polulle öiselle katselemaan.
Kuulin, kuiskasi Enkeli hiljaa :
" Nyt pakene vain, karkuun juokse.
Kerran, Viimeisen tulen noutamaan.

Pakene silloin et. Olet kiitollinen.
On aika  lähteä. Olet onnellinen.
Sua noutamaan tulen,  et estele.
Nukkua saat, Tielle Unen kuljet.

Olet onnellinen, sinut Lepoon vien.
Määrä päättyä Elon, nukkua Ikuisesti
Unen rauhaisan, Viimeisen alkaa Tie.
Ei aika Pelon. Turvassa Loppuun vien."

Päättyneen tunsin Aikani.
Rauha Ikuinen saapuisi.

Unta, Unta Kaunista olisi.


Matleena  -12
.

[matleena]

.


SYLFRED

Oli matleena oikea koululainen, vaikkakin vasta ekaluokalla.
Mielellään matleena kouluun meni, oli innoissaan oli lukemaan oppimiseen.
Eipä olisi sitten Aikuisten, tämän Salatiedon hallitsevien armoilla.

Kanatarinan  tapahtuma-aika oli matleenan ensimmäinen oikea loma koulusta.
Kesäloma.
Monilla on kissa, koira, kaloja, rottavaarin serkkupoikia kaverinaan.
Harvalla  on siipikarjan, Kanarodun edustajaa.
Matleenalla  oli.



Hyvin oli  matleenan elämänlaita. Ihan mallillaan.
Paitsi Pikkuveikka, jolle matleena oli, ilmeisen aiheetta kylläkin, hirvittävän kade.
 Ensin meni syli.
Sitten tuntui menneen kaikki Äidin ja Isän mielenkiintokin matleenan puuhasteluja kohtaan. Ihan tunsi tuuliajolla olevansa pieni matleena.
Tämä näkyi tietysti joka päiväväisessä arjessa, tämä matleenan suunnaton mustasukkaisuus. Tasapuoluisuuden nimissä on sanottava, kyllä Pikkuveikkakin härnätä osasi. Varsinkin irvistellä Äidin selän takana. Tästäpä kimpaantui matleena, syöksähti kiinni Veikan tukkaan, josta pitkästä, paksusta hiuspehkosta matleena varsin pitävän tukistusotteen sai.
Ja Ote piti.
Tästä seurasi Pikkuveikan, matleenan tukistukseen nähden matleenan mielestä kohtuuton ulvonta. Ei matleena niin kovaa kiskonut, kunhan vähän tukisti. Piteli tukasta kiinni.
Syntyi välittömästi ketjureaktio.
Ampaisi vuorostaan Äiti nyt , tapahtuman huomatessaan kiinni matleenan tukkaan. Ja se ei ollutkaan mikään hellävarainen tukistus, ei alkuunkaan.
Nyt parkui täyttä kurkkua matleenakin ja tosissaan.
Aiti torui Isoa Tyttöä Pikkuveikan tukistelusta, eikö matleena ymmärrä, Veikka oli pieni vielä. Olihan sen matleena todennut, ei osannut hypinnarua pyörittää, ei ruutua hypätä.
Ei Veikalla siihen ollut mitään kiinnostustakaan.
Mutta irvistellä osasi vallan mainiosta. Taito oli Veikalla täysin hallinnassa.
Kukaan ei matleenan selittäessä puolustukseen Veikan irvistelevän, uskonut. Äiti vain totesi, ettei moinen tukistelu käynyt laatuun ollenkaan. Seuraisi Tupenrapina-Herran vierailu. Tästä päätteli matleena olevan vielä muutamia tukistelukertoja jäljellä Veikkaan kohdistuen.
Ei mainittu sanallakaan vielä Herra Koivuniemeä.



Näin sai alkunsa  Kanatarina.
Äiti oli haudottanut kanaemolla tipupoikueen. Tätä harvoin tapahtui, nyt sattui kuitenkin kanaemo salapiiloon pesänsä puimalan alle väsäämään. Kanaparvessa oli luonnolllisesti kukkokin, Kiekuli.
Poikaset kuoriutuivat aikanaan. Siirrettiin nyt kesällä ulkotiloihin, kanatarhaan navetan seinustalle Tipiparvi.
Mirkku-kollille tämä oli ankara itsekurin koitos. Tarhan ulkopulella aluksi, kiilto silmissä, käpäliään verkonsilmukoista tarhaan sujautteli. Saatuaan muutaman kerran  kiukkuisen Kanaemon terävästä nokasta kyntysilleen, lopetti turhaksi totamansa Tipipaistin haikailun.
Matleenaa sekä Pikkuveikkaa oli kielletty ankarasti menemästä kanatarhaan. Kanaemo oli  äkäinen , kiukkuinen, silmille tuupasi lennähtämään.
Tarhan ulkopuolelta matleena pieniä, keltisia untuvikkoja stten ihaili, ihaili ja haikaili. Saisipa ottaa käteensä, varmaan kovin oli pehmeä ja suloinen tämä keltainen tipi.
Ja mikäs sitä oikeastaan nyt esti.



Vilkaisi metleena varoen ympärilleen,
Ketään ei näköetäisyydellä aietta estämässä.
Luikahatipa tyttö kiellettyyn kanatarhaan kapeasta verkko-ovesta. Vihainen kanaemo kaakatti hurjasti , huitoi ilmaa siivillään. Yritti jalkoja nokkia  terävällä nokallaan.
 Matleenapa nappasi tipupoikasen. Kanaemo nyt suunnassa erehtyi. Isku osui suoraan tipun kaulaan.
Nyt säikähti perinjuurin matleena, parku pääsi, Mirkku-Kolli pakeni ulkopuolelta pelästyneenä sekin hurjistunutta kanaemoa, välittömästi sisätiloihin. Sinne pirttiin myös oli matleenakin nyt suunattava, kurkku- aukinen tipi käsissään.
Äiti vuorostaan säikähti.
Tokeentui. Matleena kun välttämättä halusi poikasen hoitaa terveeksi.
Äiti kovin epäillen asiaan suhtauitui, antoi tytön innon nähdessään periksi. Kananpoika kenkälaatikkooon, pumpuliin. Isän villasukan päälle tipi sijoitettiin paranemaan.
Ja ihme tapahtui, poikanen virkosi.
Matleena pyydysti ahkerasti tipille kärpäset sekä muut itikat ruuaksi ulkoeteisen ikkunalta, johon niitä pilvinpimein kesä-aikaan kerääntyi.
Poikanen kasvoi, voimistui.
Piti sille sitten nimikin, matleenan mielestä keksiä, vaikkakin vain väliaikaisesti pirtissä asusti. Vietettiin matleenan hartaan toiveen mukaan oikein ristiäiset. Poikanen kastetttiin juhlavin menoin, oikein limpsan ja pullatarjoilun kera, Sylfrediksi. Mistä nimi keksittiin, se lienee matleenan salaisuus.
Laulettiin, - Ystävä sä lapsien. Toiseksi värssyksi valittiin matleenan oppima laulu Suutarintyttäristä.
Väinö-Merenkävijän opettama oli tämä.
Miten nämä yhteen luontuivat, ei ollut lainkaan sillä väliä. Nyt oli poikasella nimi, joka vierasperäisyydestä, matleenan hienostelusta huolimatta vääntäytyi arkiseksi Sylviksi. Sylvi kasvoi. Yhtäkkisesti huomattiin yllättävä seikka.
Olikin tämä Sylvi ihan oikea kukkopoika, Kukko peräti.
Komeine helttoineen, kaikkineen.



Nyt oli talossa siis Mirrku-Kolli että Sylvi -Kukko.
Paha pulma vain nyt ilmeni Sylvissä, vika oikeastaan.
Ei osannut lainkaan,  ei minkäänvertaa kiekua.
Sehän se oli Kukolla, Sylvillekin, ihan välttämätön taito.
Matleenapa päätti tämän Sylvi- Kukon kiekumaan opettaa. Kulki Kukonpoika käsivarrella istuen pitkin pirttiä, pihamaata ja kiekui, kiekui kiekumasta päästyäänkin. Nyt Sylvi-Kukko osasi jo matleenan käsivarrelta ikkunasta eteisestä kärpäsdensa nokkaista. Sekä oppi kuin oppikin kiekumaan matleenan kiekuessa Kukko-Kiekuuta päivät pitkät, aamusta iltaan.
Komeasti kävi Jalo Taito, Kieunta nyt Sylviltä.
Ei ollutkaan kurkku lopullisesti Emon nokkaistessa vahingoittunut.

Nyt kiekui Sylvi-Kukko. Kiekui matleena, molemmat yhtáikaa.  Erikseen. Kaikki hereillä-oloajat.
Äiti ei kiekunut.
Kehoitti matleenaa sijoittamaan Sylvin takaisin kanaparveen kiekumaan.
Välittömästi vieläpä. Eli heti.
Ei halunnut kuulemma yhtään, ainuttakaan kiekaisua enää kuulla. Sylvi kun kiekumisen opittuaan kiekui aamusta iltaan. Lakkaamatta.
Lisäksi Sylvi muistutti Äidin mielestä Korppikotkaa. Höyhenet kun eivät kasvaneet kurkun nokkaistuun kohtaan.
Matleena kirvelevin sydämin luovutti Sylvin takaisin parveen.
Pitkään poissa olleen toiset vielä hyväksyivät.

Vaan ei päättynyt matleenan, Sylvin yhteiselo.
Kun kanat taas tarhasta pihaan kuopsuttamaan päästettiin, lennähti Sylvi matleenan käsivarrelle. Nyt  iso Kukko-Komistus.
Ja kiekui.
Kiekui Kiitokseksi matleenan hellästä hoivasta.
Sylvi-Kukkokin vanheni, kanapaistia siitä ei sentään tehty.  Eli  Elonsa parvensa todellisen Diktaattorina.
Siirtyipä sitten Sylvikin pois Matoisesta Maailmastaan Taivaan Kanatarhaan kupsuttelemaan.
Komeasti kiekumaan.
Matleenan opettama taito säilyi Kukkoelon loppuun asti.
Näin se on nähtävä, näiden Kukkopoikienkin kohdalla.
Nuorna Kukkoilu väännettävä.
.

[matleena]

.


Oppi Matleena lukemaan.
Ihan oli pakahtua riemuunsa.
Hyppi ja pomppi yhden sanan vaivalla tavattua saatuaan.
Taito karttui, nyt luki Matleena jo sujuvasti. Oppi.
Tätä siis ne kirjoissa esiintyvät oudot mustat merkit tarkoittivat.
Siellähän avautui kokonaan uusi, ihmeitä täynnään oleva maailma.
Äkkisesti muuttui kuitenkin  naama eräänä päivänä kovin vakavaksi, hyvä kun ei Parku päässyt .
Äiti kummissaan Matleenalta utelemaan, mikä ihmeen hätä tytölle tuli. Oliko lukeminen noin kurjaa ja vastenmielistä.
"Ei se ole, hurjasti tykkään, vaan jos tämä lukeminen otetaan pois. Kun vaikka Veikkaa tukistan tai irvistelen."
Hymyilytti Äitiä, vaan lohdutti Äiti Matleenaa, ettei sitä opittua lukutaitoa voi kukaan enää viedä mihinkään suuntaan, ei pois oteta. Ei varmasti oteta.
Ei tarkoittanut tämä Äidin mielestä kuitenkaan sitä, jotta saisi tukistuksiaan sekä irvistelyjään Veikkaa kohtaan tai muutenkaan harjoittaa.
Eihän sitä kuitenkaaan tiedä ihan varmaksi...jos vaikka...
Epäilys, pieni, kaihersi matleena kuitenkin pientä sydäntä. Eipä sitä Äitikään tosiaan taida varmaksi... Päätti siinä paikassa olla koskaan enää Veikan tukkaan ampaisematta sekä irvimättä.
Irviköön Veikka, voipi käydä niinkin vieläpä, ettei Veikka opikaan lukemaan kun tarpeeksi ja oikein pahasti irvistelee.
Matleena ei sillä pahemmmin päätään vaivannnut. Matleena luki.
Eivätpä loppuneet kuitenkaan pienen tytön Eläinystävät Sylvi-Kukkoon, Mirkku-Kolliin, ei Isä-Jussiinkaan.
Vaan sattuipa.



Lähti Isä halkometsäsään.
Löytyi maasta,  kuusen juurelta pikkuinen Oravanpoika. Isä sitä ei kauan ihmetellyt, totesi poikasen Variksien Rosmolauman pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen.
Poikasen kämmenelleen nosti Isä. Kotiin kuljetti.
Kovin tästä uudesta Eläinperheensä tulokkaasta riemastui Matleena. Olkoonkin että oli Kurre pahoin luokkaantunut. Ei herännyt, vaikka Matleena kuinka leivänkannikkaa tarjosi, viereen ihan, kenkälaaatikkoon. Taas Isän sukalla pehmustettuun.
Uskoi Isä sukkiensa tätä menoa loppuvat.
Varpaitten talvella jäätyvän.

Sukanko, vai minkä lienee ansiota oli, Kurrepoika virkistyi, eloon heräsi.
Kovin oli eläväinen , liikkuva ja hyppiväinen. Ehtiväinen oli tämä uusi tulokas.
Oli sokeriastia visusti pois pöydältä kaappiin korjattava, muutoin oli Kurre sokeripaloja rohmuamassa.
Matleena Kurrepoikaa syötti ja juotti, porkkanaa, jyviä, käpyjäkin metsästä kanniskeli uudelle Ystävälleen.
Pihan Valtias , Sylvi-Kukko Kurrea suorastaan, ihme kyllä, tätä oravanpoikaa, pientä, pelkäsi.
Mirkku-Kolli saaliikseen katsoi.
Syy tähän Sylvin melkoiseen Kurrepelkoon selvisi.
Kukon komeat pyrstösulat kovin Kurrea kiinnostivat.
Sylvin Kurren näköpiiriin ilmestyessä, tarrasi Kurre välittömästi pienillä käpälillään Sylvin Pyrstösulkiin.
Selvähän se, sattuihan se.
Kuitenkin säilyi jonkinlainen, nimellinen rauha, Sylvi varoi Kurrea., Kurre väroi Mirkku-Kollin tielle joutumasta.
Tuli nimenannon, Kurreristiäisten aika. Sujui kaikki totuttuun tapaan, Väinö-Merenkävijän matleenalle opettaman Suutarintyttäret-laulun siivittämänä.
Nimeksi sitten  Hienohelma-Matleena antoi Oscarin. Oscarista Matleenan inttämisistä huolimatta sukeutui Osku, Osku Oravala.



Kaikki jonkinlaisesa sovussa elelivät.
Tosin oli pihamaalla toisinaan melkoinen rähinä, tappelus suorastaan, kun yhtaikaa kaikki siellä toisistaan välittämättä oleilla yrittivät.
Kiekui hurjana Sylvi, sähisi Mirkku, puputti Eno- Jussi. Orava kiukkuisena naksutti.
Olipa pitkään perhe ihmetellyt, minne Osku aina välillä pitkisikin ajoiksi katoili. Ei tullut edes keksejä,
joita Matleenakin  himoitsi, syömään.
Ei kuulunut, ei näkynyt. Oli kuin maa olisi ahmaissut pikkuisen Oskukurren.
Lähti eräänä aamuna Isä halkometsään polttopuita, talven varalle, hakkaamaan.



Palttotaan eteiseesä päälleen sovitteli, kuului yht`äkkinen
KARJAISU, ----   
vetäisi hetkessä kätensä palttoon taskusta. ----
siinäpä Isän puseron hihaan tarrautuneena roikkui ilmassa Oscar Oravala.
Katoileva Kurrepoika.
Isä tarkemmin Oskusta irti päästyään taskua tutkimaan. Löytyi sieltä melkomoinen ruokavarasto.
Oli keksinpaloja, käpyjen karoja, olisiko joukossa ollut jokunen Onkiliero- Vainaakin.
Lisäksi oli palttoon vuorikangas pesän rakennusmateriaaliksi nakerreltu.
Asiaaa ei enää voinut muuksi muuttaa. Osku Oravalan tekoset oli ja näkyi.
Opittiin ainoastaan Oskun pirtissä häärätessä sulkemaan ja pitämään eteisen ovi visusti kiinni.
Turvattiin näin muiden päällysvaatteiden taskujen pesäkoloiksi joutuminen.



Aikanaan sitten lähti omille teilleen tämä Oscar Oravala.
Tätä osasi Matleenakin jo odottaakin.
Oli pihapuissa hypellyt puusta toiseen ilmeisesti Neiti - Orava. Oskua pihamaalla kaihoten vilkuili.
Eikä enää palannut Osku, perheen itselleen ilmeisesti perusti. Pihapuissa kiipeileviä oravia
Matleena tarkasti tiiraili, olisi Osku joukossa ehkä.
Mahdoton oli  tehtävä, niin oli Oravien Klaani toistensa näköisiä.
Mutta muisteli Matleena Osku Oravalaa usein.
Aikuisenakaan ei unhoon jäänyt.

Jäi vain mukavat, iloiset muistot Oravalan Oscarista.
Mukavaa tämä aika oli, aikansa sekin kesti.
Niin tahtoo olla elämässä joskus muulloinkin.
.

[matleena]

.


JALOTTELEVA

Elelivät Aiti eli nyt Mummo Pappoineen Mummolassa kaikessa rauhassa.
Lomailevat Metropolitanin Asukit jo aikoja sitten tienuuhommiin palailleet.

Navetan Elikot tapailivat toisiaan nyt Taivaan valkoapilaisilla Laitumilla.
Oli niistä kokonaan luovuttu. Oli luopuminen koville, varsinkin Äidille ottanut.
Maito haettiin nyt tinkimaitona läheisestä naapuritalosta.
Tälle maidonhakureissulle Äiti nytkin eräänä syksyehtoona suunnisti.
Nyt Pappamopolla, ei enää polkupyörä mitään ollut. Mikäli tämä Pappamoposeura
Halavatun Papat olisi silloin ollut olemassa, olisivat Papat saaneet Äidistä Aktiivin.
Huolimatta Mummo Tittelistä.
Hyvinkin ahkerasti Äiti mopoili.

Nytkin takki niskaan.
Mopo käynttin polkaistiin, hinkki tankoon ja matkaan.
Peltotie kulki näiden Matleenaan törmänneiden sähköpaimenlankojen vieritse.
Karvaelikot, rotukarja, laidunsi.
Osasi Äiti nyt varoa sähköistä Paimenta.
Syksypäivä väreissään kilpaili itsensä kanssa.  Mitä nyt vähän sateli.
Aiti ajaa hurutteli kaikessa  rauhassa, mikä oli Äidin ajotavat tuntien harvinaista.
Varoi mopoillessa.  Ei ollut seiniä eikä kattoa mopossa.
Pitkäkarvainen Elikkolauma töllötti mopoilijaa.
Taisi joku Rotukarjalainen mylvinnän naispuolisen Halvatun Papan perään ölähtää.
Osasi varoa Äiti sähköpaimenlankaa. Töyssyjä, kuoppia varoi..
Ei tätä osannut varoa.



Yhtäkkisesti, arvaamatta, maitotalon navetan nurkalta pinkaisi ajotielle
POSSUPOIKA.
Suoraan eteen töytäisi.

Iso oli.
Ei mikään pikkupossu.
Parhaissa nuoruutensä voimissa oli tämä Kulkureitin Kuningas.
Äiti tietenkin salamana jarrut pohjaan, kaikki mahdolliset, ettei olisi Possuun törmännyt.
Siitä seurasi välittömästi  mahtava, ilmava Lento.
Possunpojan ovelasti tiiraillessa, possun eteen tantereeseen päätyi.
Eipä sattunut ilmojen halki tienpintaan singonnutta Äitiä tälläkertaa kuin Sieluun. Vähät naarmut eivät mitään haitanneet.
Ei voinut Äiti ymmärtää, mistä Possupoika siihen yht`äkkiä ilmestyi kuin taivaalta tipahtaneena. Ei ollut näille seuduin tapana ollut ainakaan ennemmin pitää sikaa irrallaan juoksentelemasssa. Karsinassa niiden Koto oli, ei mopolijoita säikäyttelemässä. Lisäksi oli syksyinen, kylmä ilma. Satelikin.
Maitotalon Isäntä,  tämä Kui - Kui -Isäntä,  ilmestyi talikko kourassa, kuultuaan ryminän, navetasta pöllämystyneenä.
"Kui.... Kui ......tämä nyt tuollee sattu .  Enhä ollenkaa osannu varoo, olipa tuo possu seaikaa jalottelemas, kun tyhjensiin karsinata.  Enhä osannu varroo et joku päälle meinais ajella. Sattuks mihi kohtaa ?"
Ei sattunut.
Kimpaantui Äiti.
Ilmoitti,  --kui kui--,  seuraavan kerran ottavansa, - -kui kui--,  rivollin mukaan.  Yksikään Possupakana ei mopoilua enää estäisi. Tästä kerrankin vielä tielle säntääjästä, Possupojasta tekisi Äiti välittömästi talonväelle ennenaikaisen Joulukinkun.
Maitotinkiä ei Äiti sentään tohtinut lopettaa. Maitopuotiin Maalikylään oli matkaa.

Päästyään Mummolan pihapiiriin, manaili Äiti Papalle pitävänsä täysin mahdollisena Ulkomaan Elukin, Elefantin, ilmestymistä seuraavaksi Mopoilijan taivalta keskeyttämään.
Tantereeseen lennättämään.
Olihan  Karvanaamaelikot tienvieressä laitumalla. Lisänä jalottelevat Possupojat.
Kaikki lukuun otettava.
Elevantit.
.

[matleena]

.
WILIJAMI


Värihehkuista syksyään  Luontoäiti  runsain mitoin lahjoitteli.
Oli saatu Mummolassa elot korjuun, oli talveen jo osittain varustauduttu.
Eipä tarjennut Mukulakunta enää joessa pulikoida, niin oli jäistä jo virtaava vesi.
Ratsureimankin viidakkosotimiset aina vain tihenevässä pajupusikossa saunan takana olivat huomattavasti laantuneet. Johtuen tietenkin sateisista syksysäistä. Olisi Poika Viidankon valloitusta jatkanutkin, mutta ei Pappa enää suostunut, ei sateessa sentään laukkomaan.
 Joku roti se sentään olla piti.
Viidakonkin lainsäädännössä.

Oli Matleeena pieni tyttö.
Pitkiä päiviään kuluttelemaan oli tämä  Hieroja-Annin Ylykämies-Wiljami, alkanut Kotopirtissä poikkeilemaan. Nyt ei enää oikein Korpi-Paarissakaan tarjennut istuksia, kylmässä maassa kauan viihtynyt. Sitäpaitsi oli Hieroja-Anni otettaan huomattavasti kiristänyt. Hädin tuskin uskalsi Wilijami nyt ryypyyn hätäisesti sivuilleen vilkuillen, Korpi-Paarissaan kumota.
Oli kuulemma edessä Mierontie.
Äkäiseen vieläpä.
Annin sanoissa " Tuli Persiissä. "
Aikuiset olivat jo Wilijamin juttuihin kyllästyneet. Pappa niille virnuili, Äiti hymähteli.
Mukulakunnasta löysi Wilijami sensijaan uskollisen, silmät ymmyrkäisenä kuuntelevan kuulijakunnan. Kaiken uskovan.  Hämmästelevän, ylenmäärin kiinnostuneen.



Wilijami satuili.
Mukulat kuunteli.
Jos oli tarinat Wäinö-Merenkulkijallakin taivaita hipovia, Wilijami pisti vieläkin paremmaksi.
Olivat uskomattomia, ihmeellisiä, nämä Wilijamin Suuren Maailman Seikkailut.  Ihmetyksestä huokaileva, silmät suurina kuunteleva Mukulajoukko uskoi empimättä kaiken.
Ei ollut aikuisillekaan, edes kylän juoruakoillekaan, selvinnyt, lukuisista uteluluyrityksistä huolimatta, Ylykä-Wilijamin menneisyys. Se miten oli Anniin tutustunut, sitä ei Wilijami koskaan kellekään täysin kertoillut.
Oli epäilemättä Anni kiellon asettanut Wilijamin mökissä elämisen ehdoksi.
Omasta elämästään sensijaan tarinaa riiti ja riitti, loputtomiin.

Oli syntyperältään jo meitä tavallisia Maan Tallaajia paljon ylhäisempiosainen tämä Wilijami.
Oli Selekian Kuninkaan ja Hovineidon poika. Selekian Kuninkatar oli kuitenkin tämän luvattoman suhteen,
poikalapsen syntymän selville saanut.
Mieronteille Hovineitonsa heitti.
Pelasti Neidon kyyhkymetsällä hoveineen samoillut Kaukomaiden  Rinssi.
Siitä alkoikin Wilijamin elämä Rinssin Paassipoikana Kaukomaan  Rinssin hovissa.
" Vaan eipä sitä Onnee kauan kestäny.  Hovineito-Äet otti ja kuol.  Uus Äetpuol ol ilikiä Ämmä. Ei prluukannu ylmäärläisistä paassipoijista tykätä."
Niinpä taivalsi Wiljami-Orlpopolo taasen pitkin maantietä, vaan taaspa Onni poloista Wilijamia suosi. Vastaan saapui kiertävä Sirkusseurue.
"Sirlkukseen leijonankesyttäjäksi pestauiuin. Ol iso, äkäne se Jalopeurla. Vaan minnuu uso. Parl kerltaa kuonolle rläpsäyti. Jo tottel, Hurljimus."
Sirkuskin matkansa päähän tuli. Wiliajmille litterat kouraan luettiin.
Tästä jatkui miehen matka seilaten Merimiehena Valtamerikyntäjässä. Olipa oikein Alakapteenina toiminut.
Saapui Jaappaniin, jossa heti Keisarin palatsiin kutsu kuului. Menihän Wilijami, tottakai, kun  Ylimmäisen Palatsiratsumestarin paikka tarjottiin. Siinäpä hommassa sitä vuosia, hienoja Kimoja hoidellessa vierähti. Hoitelipa myös Arapialaisia.
Sitä miten arapialaiset Kimot olivat Jaappanin Keisarin palatsiin joutuneet, ei Wilijami selitellyt.

Kunnes alkoi koti-ikävä kovasti Wilijamin rinnassa, sydänalassa kaikertamaan. Laivaan sitten salaa pesti, ei olisi Jaappanin Keisari Ratsumestaristaan, oivasta, halunnut millään ilvellä luopua.
Vaan Wilijamipa Koti-Suomeen Valtamerihöyryllä seilasi.
Isokaupunkin Pormestarin tyttären nai.  Oli, sattuikin tytär olemaan pahapäinen, kiukkuluontoinen. Karkuunpa lähti Wilijami  Syöjätärtä.
Tässäpä nyt Hieroja-Annin Suluhona, Annin mökissä asusteli.

Tämä oli lyhykäisyydessään Wilijami-Suluhon elämänkerta, Wilijamin itsensä tarinoimana. Mukulakunta ihastuksesta huokaili, ihmeellinen, kovin ihmeellinen oli tämä Wilijami Seikkailuineen.
Paljon kuuli Mukulakunta selkäpiitä karmivia kauhutarinoita Wilijamin kertomina. Yöllä näki Pikkuveikka painajaisia, oli Äiti jo vähällä lopun tehdä moisten satujen kertomisesta. Lupasi Wilijami tarinoitaan siistiä.
Kauhutarinat Unholaan heittää.
Niin jatkuivat tarinoinnit. Ehtymätön tarinanoiden kertoja oli tämä WIlijami. Wiljami-Tarinoitsija.
Näin kului Syksy.
Wilijamin ansiosta hyvinkin nopeaan. Saapui pakkastalvi lumineen, harvenivat Wilijamin tarinakäynnit, kunnes pahimmilla pakkasilla kokonaan loppuivat.

Koitti uusi Kevät.
Ilmestyi Wilijamikin Mummolaan pihapiiriin. Uudet tarinat, talven mittaan tarkkaan mietityt mielessään valmiina.
Kesä Kesän jälkeen sai Mukulakunta kuulla nämä Wiljamin Uskomattomat Seikkailut Isomaailmassa.
Nyt oli Wilijami lisännyt tarinavarastoonsa myöskin seikkailut Menninkäis-Vuorelle Noitamaassa, jossa ei moni käynyt ole. Ei ainakaan Aikaiset.  Ei ole kuulleet puhuttavankaan.
On Matleena hyvin kiitollinen  Wilijami-Tarinankertojalle. Moni asia sai kauniisti kerrotun satumuodon. Monet, monet Menninkäistarinat pienen tytön mieleen jäivät.
Aikuisenakin muistelee.
Elämään jäivät Wilijamin tarinat.

  Kiitos, Wilijami - Tarinanakertoja.

Matleena
.
.