PAKO
Oli heinä-aika.
Mukulakunnan suuresti inhoama heinä-aika.
Aurinko siniseltä, pilvettömältä tavaalta loimotteli täydellä terällään. Kaikki mahdollinen kukki, korea oli luonto. Ei sateen häivääkään, poutapilvet taivaalla nyt sinisyyttä hallitsivat. Nyt oli heinät seipäille saatava, ei voitu viivytellä, sateita odetteleman kärsinyt jäädä.
Oli Juuli jo monena kesänä haravamiehenä ahkeroinut, pakosta.
Pikkuveikka oli kasvanut, Juulin epäilyistä huolimatta, haravamiehen mittaan kuitenkin, Veikkakin. Se tiesi pellolle, heinäpellolle, haravamieheksi opettelua. Vaan eipä Veikka mielisuosiolla hommaan suostunut. Milloin oli varvas kipeä, milloin oravat metsässä kävyillä jalkoihin heitelleet. Kipiät nyt olivat, ei kärsi haravoida, ei ollenkaan. Eipä huomioitu oravia eikä varpaita. Pellolle oli Veikankin, syistään huolimatta, tultava.
Oli toinenkin, nyt tosipulma, ei saataisi tällä miehityksellä heiniä ajoissa korjuun. Muisti isä Wiljamin, ylkämiehen. Joutilaana siellä Hieroja-Annin mökissä taas makoili. Onnistuisikohan puhumaan Annille, jotta ylkänsä heinäkasakaksi päästäisi.
Oli viimekertainen heinänteko saanut äkillisen lopun, Annin suivaannuttua Wiljamin Korpipaari- poikkeiluihin. Jatkuviin.
Niin lähti isä kyselemään. Onnistuihan se. Anni todennut vain yksikantaan, tuhahtanut, jotta joutaahan tuo, mitä tuossa makoilemassakaan tekee. Joutaa se, hyvinnii.
Wiljamilta ei kysytty. Eikä siihen Wiljamilla sanomista, minkäänlaista olisi ollutkaan. Mökisssä oli Anni se joka elämän laadun, kulkemisen määräsi. Wiljami oli joutomies joka jotenkin oli Annin mökkiin osunut.
Seuraavana aamuna saapui Wiljamiylkä pyörällään, peräti prässipuku päällä, heinätöihin. Kertoi kylillä aamutuimaan käyneensä, apteekissa, mistä tämä puku-asu johtui. Äiti epäillen pukuasiaan suhtautui, itsekseen mietti, taisi olla Wiljami yöllisillä reissuillan, tuskin oli Annin mökissä yötään viettänyt.
Samahan tuo nyt oli, ei ainakaan lähikuusikossa kuusen juurella sijaitsevan Korpi-Paarin kautta tällä kertaa ollut poikkeillut Wiljami. Anni kun viinaksiin perin epäävästi suhtautui, keksi Wiljami lähmetsästä tiheän kuusenalustan, missä viinaksensa säilytteli.
Ja nautti.
Vaan oli aamu mitä aurinkoisin, heinäilma mitä parhain.
Kahvit juotiin, puurot syötiin. Wiljami orjanvehkeet, niin niitä työhousujaan nimitti, vaihtoi, pellolle suunnattiin.
Veikka naama happamana, ei ilme auttanut, tultava oli. Juuli, vähän vanhempi isosiukku, jo tiesi kokemuksesta ettei auta happamuus.
Tuoksui vastaniitetty heinä, sirittivät sirkat.
Oli armoton työmies tämä Wiljami, lauleli, heinät suorastaan lensivät seipäille. Oli Juulilla täysi työ perässä haravoida. Veikan haravointi oli lähinnä haravan kannattelua, ei syntynyt jälkeä vielä, ei minkäänlaista.
Hankoamisen lomassa Wiljami puhui. Puhui lakkaamatta.
Kertoi nuorena urheilleensa, Kiinan keisarin hovissakin painoja nostellut, sumo-painiakin harrastanut. Oli oikein Sumo-mestari. Kiinan hoviin valtameriä valtamerilaivoilla seilatessaan, vieraita maita kierrelessään eksynyt.
Myös pikajuoksua sekä aitajuoksua oli harjoitellut. Näitä oli Selekiassa, isänsä, Kuninkaan hovissa, pikkupoikana harrastellut. Peräti Selekian mestari oli tässä pikajuoksussa. Isä uskaltautui ääneen arvelemaan, olisiko Wiljamin juoksut olleet lähinnä isäntien karkuunjuoksua piikojen aitasta yöaikaan. Ei tästä tämä, aina iloinen Wiljami toki suutahtanut. Väitti kivenkovaan mestari olevansa. Ja mielissään oli kun piioista puhuttiin.
Päivä heinähommissa iltaa kohden kului. Kuuma oli.
Kesken hankoamisen ilmoitti Wiljami äkisti, jotta nyt pitää metsikössä poiketa, oli yllättänyt äkillinen tarve heinämiehen. Mitäpä siinä, Wiljami metsään asialleen, toiset heinätöitä jatkoivat.
Oli juotu päiväkahvit korista, mukana olevasta välillä. Tästäköhän se Wiljamin äkillnen tarve metsässä pistäymiseen johtui. Jospa oli liian vahvan kahvin äiti keittänyt. Oli kahvi sitten vahvaa tai ei,
KARJAISU
vallan hirveä, kuului metsästä, yhtäkkiä.
Wiljami se siellä karjui. Oikein sielunsa pohjasta.
Säikähti äiti, säikähti isä. Juuli valkeaksi valahti, Veikka suu ammollaan metsään tuijotti. Karhuko se, vai Susihukka, oli Wiljamin tarpeillaan yllättänyt.
Eikä jäänyt asia karjaisuun. Säntäsi , suorastaan rakettina ponkaisi Wiljami metsästä.
Paidan helma vain perässä liehui, kun Wiljami jokea kohti pinkoi. Nyt uskoi isäkin Wiljamin tosissaan juoksua harjoitelleen, oli tämä vauhti sitä luokkaa. Se, miksi Wiljami maailman ennätystä juoksussaan sivusi, selvisi äkkiä.
Kiljui, karjui Wiljami suoraa huutoa juostessaan, minkä ääntä sai :
"Maa-ampiaisia, , -kele, -tana."
Ei Wiljami yleensä voimasanoja viljellyt, nyt niitä suorastaan, pinkomisen ohessa, sateli. Ilma sakeanaan kiroilusta sekä ampiaisista. Joelle yritti Wiljami, kiukustunutta ampiaisparvea karkuun päästä. Kiukkuisia olivat kun Wiljami metsässä suoraan pesän katolle aikoi toimittaa asiansa. Oli Wiljami kyykistynyt, pahaa aavistamatta, suoraan ampiasten maapesän päälle.
Nyt kokeiltiin pellolla toisissaan, kumpi kovempaa kulkee, Wiljami vaiko ampiaiset.
Heinäväki tuijotti hölmistynenä, ei siinä muutakaan voinut tehdä. Koskaan ei äitikään kuulemma noin suurta ampiaisparvea, mikä nyt Wiljamia jahtasi, ollut nähnyt.
Sakeanaan oli ilma ampiaisia, peräti kiukkuisia.
Wiljami pinkoi minkä kintuistaan irti sai.
Pinkoi ja kirosi.
Vihdoin joelle pääsi, veteen suinpäin, ei ollut aikaa orjavaatteita riisua. Sinne jokeen upottautui Wiljami, nenä vain veden pinnalla näkyi. Kiukkuinen ampiaisparvi ei noin vain sovinnolla suostunut luovuttamaan häiritsijästään, pesänsä likaajasta.
Kiukkuiset ampiaiset veden yläpuolella surrasivat, koko ajan sai Wiljami vedessä liota. Ja oli tämä virtaava vesi , vaikka kesä olikin, kylmää.
Ilta alkoi himmetä, Wiljami edelleen joessa. Ei ollut pois tulemista. Ampiaiset vain hetkeksi kerrallaan vainoamisensa luovuttivat. Wiljami joesta pois yritti , heti oli parvi kimpussa taas. Sai pienen aikaa kuitenkin Wiljami joen penkalla lämmiteltyä, ettei ihan jääkalikaksi jäätynyt.
Vihdoin viimein luovuttivat ampiaiset. Uskoivat, ettei saalis vedestä ylös nouse. Siellä istuu vaikka tuomiopäivään saakka. Eivät olleet vihaiset ampiaiset milläänkään avustajien, heinäväen, häätäjiensä, hätistelystä.
Wiljamiressu hampaat loukkua lyöden, koko kroppa kylmästä täristen pääsi joesta, pinteestään ylös vasta iltasella kömpimään. Oli Wiljami perusteellisesti jäässä. Umpijäässä. Sininen oli koko mies.
Virtaava vesi kun ei kuumimmillakaan helteillä lämminnyt. Ei siellä mukulakuntakaan kauan kerrallaan viihtynyt. Saati tuntikautta istuksinut, niinkuin nyt Wilijami, pakosta tosin.
Kiireellä äiti kuumaa mehua jäätyneelle Wiljamipololle tarjoamaan.
Vähitellen lämpeni, pikkuhiljaa alkoi Wiljami sulaa.
Jutut olivat kuitenkin, huolimatta kylmästä kylvystä, ihan entiset.
Olihan Wiljami leijonankesyttäjäkin Sirkuksessa ollut, viis nyt yksistä vähäpätöisistä, mitättömistä ampiaisista. Olisi kuulemma pois joesta päässyt, juoksemalla , milloin vain olisi huvittanut. Ei vaan nyt ollut huvittanut.
"Äkäne ol jellona. Vaan mie sitä petoa muutama kerra kuonolle silpasin. Jo tokeni"
Entisellään, täysin entisellään, oli ylkämies-Wiljami. Ei ollut kellään syytä huoleen, kaikki oli kohdallaan. Ei ampiaiset mitään muuttaneet.
Entiset olivat jutut, entinen oli Wiljami.
Perin olivat mitättömiä nyt ampiaiset.
juuli
.